Hyppää sisältöön

Ecce homo, katso ihmistä

Kulttuurivieras Viggo Wallensköld jännittää maaliskuussa tuplasti. Silloin ilmestyy hänen uusin romaaninsa ja selviää, voittaako hän Ars Fennica -kuvataidekilpailun.

Tapahtuu katastrofi. Se on kuvataiteilija Viggo Wallensköldin pahin pelko.

Pelko iskee erityisesti silloin, jos on stressaantunut. Jos pitää tavata tärkeä ihminen, suoriutua moitteettomasti tehtävästä tai lähteä matkalle.

Silloin nousee neuroosi: on pakko tarkistaa, että hella on pois päältä, vesihana ei tipu, ovet ovat kiinni. Omiin silmiin ei enää luota. On tarkistettava vielä kerran, vaikka juuri tarkisti.

Pahinta on, jos viime hetkellä ilmenee jotain yllättävää, ja on liian vähän aikaa, eikä enää hallitse tilannetta. Silloin voi syntyä paniikki.

Siksi Wallensköld pitää huolen, että hän on aina ajoissa, “naurettavan ajoissa”, kuten hän itse kuvailee.

– Koulun pihallakin olin yleensä aina puolta tuntia ennen muita. Minulla on myöhästymiskammo. Se on pelko, että jotain kamalaa tapahtuu, jos myöhästyn.

Viggo Wallensköld on taidemaalari ja kirjailija, jonka uusin teos käsittelee neurooseja ja traumoja. Molemmista on omakohtaista kokemusta. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Neuroottinen ihminen (siirryt toiseen palveluun)ymmärtää, että hän käyttäytyy epärationaalisesti, mutta ei voi ahdistavalle tunteelleen mitään.

Kun asioita tekee tietyn kaavan mukaan, tuntuu, että maailma pysyy raiteillaan. Kyse on eräänlaisesta maagisesta ajattelusta.

– Neuroosit rajoittavat elämää. Jos olisin niistä vapaa, olisi helpompaa, mutta silloin en olisi enää sama ihminen, Wallensköld sanoo.

Tampereella asuva ja työskentelevä Viggo Wallensköld on yksi Suomen huomattavimmista taidemaalareista. Uransa alussa, vuonna 2005 hänet valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Parhaillaan hän on ehdokkaana maamme suurimman kuvataidepalkinnon, Ars Fennican saajaksi.

Wallensköld on myös kirjailija. Hänen viides romaaninsa Neuroosit ja traumat (Siltala) ilmestyy maaliskuun puolivälissä.

Kirjan tyylilaji on absurdi huumori. Teos on fiktiivinen, mutta perustuu osin Wallensköldin omiin kokemuksiin.

Neuroosit ovat syy tehdä taidetta

Neuroosit ja pakot katoavat, kun Wallensköld maalaa, piirtää tai kirjoittaa.

– Silloin en ole vankina maailmassa, jossa olen onneton. Vapaudun ja pääsen nousemaan toiseen ulottuvuuteen, hän sanoo.

Wallensköld kuvaa maalauksissaan usein ihmisiä, joiden ruumiillinen olemus tai sukupuoli ei ole yksiselitteinen asia. Naiselta näyttävällä hahmolla saattaa olla parta. Mieheltä vaikuttavalla henkilöllä on naisellisena pidettyjä piirteitä.

Ihmisiltä puuttuu raajoja. Yksi on puoliksi kone, toisella on sekä miehen että naisen sukuelimet.

– Kuvaan töissäni erilaisuutta, yksinäisyyttä, ristiriitaisuutta. Minun henkilöissäni on identiteetin erilaisia mahdollisuuksia, Wallensköld luonnehtii.

Levollisissa kuvissa on surua ja yksinäisyyttä. Ecce homo, katso ihmistä, maalaukset tuntuvat sanovan.

– Käyn läpi sitä, mikä ihmisyydessä on kaikkein syvintä, sitä, mikä on meidän suhteemme toisiin ihmisiin. Jos olet poikkeava tai erilainen, olet silmätikku.

Wallensköldillä on kuusi etunimeä: Viggo-Wentzel Renato-Bogislaus Cathmor-Adlerwalt. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Vei pitkään ennen kuin Wallensköld uskalsi näyttää ihmisiään muille. Hän koki aiheen liian henkilökohtaiseksi ja keskittyi maisemiin ja rakennuksiin.

– Ihmishahmot ovat oman mieleni tuotteita. Tuntui, että paljastan samalla oman sieluni ja aloin miettiä, mitä muut töistäni ajattelevat.

Sitä Wallensköld pohtii edelleen. Hän on 52-vuotias, useasti palkittu, näyttelyistään poikkeuksetta kiittäviä arviota saanut taiteilija, jota on verrattu (siirryt toiseen palveluun)muun muassa ranskalaismestari Henri Matisseen.

Silti omien töiden äärellä herää kysymys, hyväksytäänkö minut, kelpaanko minä.

Kun teos on valmis, alkaa häpeä

Wallensköld maalaa intuitiivisesti, vaistonvaraisesti. Hän luottaa siihen, mitä tekee. Kun hän katsoo valmista työtään, iskee musertava tunne. Häpeä.

Hän ihmettelee, kuka teoksen on tehnyt. Ei ainakaan hän. Wallensköld on kuin ulkopuolinen, joka tutkii teosta samalta viivalta muiden kanssa.

– Ajattelen työtä kaikkein konservatiivisimmalla tavalla. Mietin, miksi en tee täysin neutraaleja maalauksia.

Wallensköld pitää itseään varautuneena ja estyneenä. Hän yrittää olla samanlainen kuin kaikki muut. Erilaisia kiusataan, eikä hän halua enää kokea sellaista.

Ala-asteella häntä haukuttiin läskiksi. Riitti, että oli jollain tavalla erilainen.

Ja Wallensköld oli. Hän oli porvoolaisten taiteilijavanhempien poika. Hänen isänsä oli taidemaalari Iván Wallensköld-Rotkirch (1928–2010), jonka kaikki tunsivat pienessä kaupungissa.

– Isällä oli iso parta, baskeri ja aina keltainen sadetakki. Hän liikkui polkupyörällä, poltti paksuja sikareita ja piippua. Hän oli omalaatuinen henkilö, ajatteli eri tavalla kuin kaikki muut, eikä hävennyt sitä.

Myös äiti, Heljä Wallensköld (s. 1943), on kuvataiteilija, graafikko ja ikonimaalari. Lapsuudenkoti oli täynnä taidetta. Sitä oli seinillä, kirjoissa ja tuttavapiirissä.

Maalatessa Wallensköld kokee pääsevänsä toiseen todellisuuteen. Siellä hän on vapaa neurooseista ja pakoista. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Isä halusi antaa pojalleen kuusi etunimeä. Viikon pohdinnan jälkeen hän päätyi yhdistelmään Viggo-Wentzel Renato-Bogislaus Cathmor-Adlerwalt. Siinä oli isän mielestä rytmiä.

Jälkeenpäin isä kehui pojalleen, että vain Espanjan aatelisilla on pidempi nimi.

Lapsena se ei lohduttanut.

Nelivuotiaana päiväkodissa Wallensköld tapasi pojan, joka kysyi hänen nimeään.

– Vastasin, että olen Jussi. Se oli itsesuojelua. Tajusin jo silloin, että nimeni on jotain muuta kuin muilla ja halusin olla samanlainen kuin se toinen poika. Ajattelin, että se ei muuten leiki minun kanssani.

"Se oli elämäni suurin trauma"

Lapsuutensa Wallensköld asui yhdessä äidin ja mummon kanssa. Isä ja äiti elivät asumuserossa ja mummo oli erityisen läheinen. Hänen kanssaan katseltiin ranskalaisen Gustave Dorén kuvittamaa raamattua.

Mummo näytti vanhoja kuvia virolaisista vanhemmistaan. Pienestä pojasta he olivat kuin Abraham ja Saara, raamatunaikaisia. Wallensköldistä alkoi tuntua, että mummo on ollut aina. Hän on ikuinen.

Päiväkodissa Viggolle oli tärkeää, että mummo hakee hänet kotiin joka päivä tiettyyn aikaan.

– Tarhan tädit alkoivat kiusata minua siitä, että mitä ihmettä se sellainen on, että haluan, että minut haetaan aina vartin yli kolme.

Wallensköld kuvaa teoksissaan erilaisuutta, yksinäisyyttä, ristiriitaisuutta. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Wallensköld muistaa olleensa aina herkkä lapsi. Astioissa olevat halkeamat pelottivat häntä. Niinpä hän sai päiväkotiin mukaan omat lautaset. Se oli tarhan tädeistä outoa.

– He pitivät minua sekopäänä. Se laukaisi tunteen, että olen erilainen ja koin sen hyvin voimakkaasti.

Kun Wallensköld oli 10-vuotias, mummo kuoli yllättäen. He olivat kahden kotona ja Wallensköld löysi maahan tuupertuneen isoäitinsä. Tämä oli saanut aivoverenvuodon ja kuoli illalla sairaalassa.

– Se on tähänastisen elämäni suurin trauma. Sen jälkeen kaikki muuttui. Tuli olo, että ei ole enää turvaa. Oli aika mummon kanssa ja aika mummon jälkeen, Wallensköld kertoo.

Wallensköld ajattelee, että hyvässä taiteessa on aina maaginen taso, jota ei voi selittää sanallisesti, mutta jonka voi tavoittaa tunteella. Kuva: Tiina Jutila / Yle

"Jäi olo, etten kelpaa"

Wallensköld kävi samaan aikaan Porvoon keskuskoulua. Hän kuvailee paikkaa kiusaamisen mekaksi. Koulussa oli satoja oppilaita. Jos joutui silmätikuksi, elämä oli ahdistavaa.

– Koko ala-asteen aikana en uskaltanut mennä vessaan. Uhkailtiin, että siellä on isoja poikia, jotka pistävät pään pönttöön. Pidättelin koko päivän.

Oli nimittelyä, syrjimistä ja pelkoa koulumatkoilla. Wallensköld reagoi päänsäryllä. Nenästä vuosi usein verta.

– Kokemuksista jäi olo, että en kelpaa. Itsetunto on nollilla. Se vaikuttaa kaikkeen, myös siihen, miten olen ihmisten kanssa. Vielä Kuvataideakatemiassa opiskellessa ajattelin, että olen ruma ja lihava. Ei minusta voi tykätä.

Lukioaikaisia kuvia katsoessa Wallensköld on jälkeenpäin ihmetellyt, kuinka langanlaiha hän oli. Sisäinen kokemus oli kuitenkin jotain aivan muuta.

Wallensköldiä kiusattiin koulussa. Se jätti itsetuntoon syvän jäljen. Kuva: Tiina Jutila / Yle

"Tasapainoon voi pyrkiä ristiriitaisena"

Wallensköld on maalannut hahmojaan 1990-luvun lopulta asti. Ars Fennica -esittelyssä häneen viitataan taiteilijana, joka on jo pitkään käsitellyt muunsukupuolisuutta.

– Käsittelen sitä, mitä on olla erilainen, jotain sellaista, mitä ei hyväksytä. Ja silti omassa maailmassa voi olla tasapainoinen ja täysinäinen. Tasapainoon voi pyrkiä myös ristiriitaisena.

Taiteilija kertoo, ettei ole erityisemmin seurannut viime vuosina sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen ympärillä käytyä yhteiskunnallista keskustelua.

Hän ei julista mitään, eikä hänellä ole manifestia.

– Minua kiehtoo ihmisyys. Tuntuu, että joskus keskustelu on liian yksioikoista ja osoittelevaa, että on tällaisia ja tällaisia ryhmiä. Ihminen voi olla niin monta asiaa, ja mielen tasolla vielä paljon enemmän kuin ruumiin.

Wallensköldin seuraava suuri näyttely avautuu syyskuussa Helsingin taidemuseo HAM:ssa. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Hyvässä teoksessa on maaginen taso

Wallensköld on saanut teoksistaan monenlaista palautetta: osa on toivottanut taiteilijan alimpaan helvettiin ja osaa teokset ovat auttaneet jatkamaan elämässä eteenpäin.

Wallensköld korostaa, ettei ole tärkeää ymmärtää teosta niin kuin taiteilija sen on ymmärtänyt. Jokainen katsoo omasta näkökulmastaan. Tärkeätä on se, että teos puhuttelee ja koskettaa.

Wallensköld ajattelee, että hyvässä taiteessa on aina maaginen taso, jota ei voi selittää sanallisesti, mutta jonka voi tavoittaa tunteella.

– Maalauksessa se voi olla vaikka värien vuorovaikutus keskenään. Siinä voi olla jokin tietty jännite. Kirjoissa se voi olla joku asia, joka säteilee teoksen läpi ja josta ei voi tietää, mistä se tulee.

Ars Fennica -palkinnon voittaja selviää 3. maaliskuuta. Ehdolla ovat Wallensköldin lisäksi Eija-Liisa Ahtila, norjalainen Anne Karin Furunes, tanskalainen Jesper Just ja ruotsalainen Magnus Wallin. Voittaja saa 50 000 euroa.

Entä jos Ars Fennica -voittajan valitseva, sveitsiläinen taidekuraattori Hans Ulrich Obrist päätyy Wallensköldiin?

– Olisi se ihan ihmeellistä, jos hän minut valitsisi. Se olisi aivan käsittämätöntä, Wallensköld sanoo.

Ja naurahtaa, ettei itsetunto ole hänen vahvimpia puoliaan.

Ars Fennica 2021 -näyttely on esillä Hämeenlinnan taidemuseossa 3.4. asti.

– Käsittelen sitä, mitä on olla erilainen, jotain sellaista, mitä ei hyväksytä. Ja silti omassa maailmassa voi olla tasapainoinen ja täysinäinen, Viggo Wallensköld sanoo. Kuva: Tiina Jutila / Yle

Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Keskustele aiheesta 14.2. klo 23 asti.