Hyppää sisältöön
Mielipide
Keskenmeno

Ulla Järven kolumni: Jos potilasta kotiin ajava taksikuski on vasta ensimmäinen, joka pahoittelee keskenmenoa, jokin mättää

Harva avautuu julkisesti keskenmenon kokemuksesta. Siihen liittyvää surua ei oikein osata käsitellä terveydenhuollossakaan. Sairaalan neuvontavideossa voidaan kepeästi todeta: ”Keskenmenon jälkeen voit elää aivan normaalisti”, Järvi kirjoittaa.

Yllätyin, kun luin europarlamentaarikko Ville Niinistön (vihr.) ja hänen puolisonsa Hennariikka Anderssonin haastattelun (siirryt toiseen palveluun) tammikuussa Me Naiset -lehdessä. Jutussa kerrottiin, kuinka kesällä kihlautunut pari on kokenut puolentoista vuoden aikana viisi keskenmenoa.

Keskenmenosta kerrotaan harvoin julkisesti. Jopa syöpäleikkauksesta, alkoholiongelmasta tai vakavasta masennuksesta avaudutaan mediassakin nykyisin vapautuneemmin. Lapsettomuudesta toki saatetaan puhua, mutta ani harvoin kerrotaan keskeytyneistä raskauksista.

Vanhemmuus on jatkuva julkisen keskustelun myllertämä elämänvaihe.

Keskenmenoihin liittyy häveliäisyyttä, jota on vaikea selittää. Moni nainen kokee, että hänen kehonsa on pettänyt hänet luonnon antamassa yksinkertaisessa perustehtävässä: kasvattaa ja synnyttää lapsi.

Mutta tehtävä on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Alkion varhainen kehittyminen on niin monimutkainen tapahtumasarja, ettei tiede ole vieläkään pystynyt sitä kunnolla ymmärtämään. Hedelmättömyyshoidoissakin epäonnistutaan useammin kuin onnistutaan.

Vanhemmuus on jatkuva julkisen keskustelun myllertämä elämänvaihe. Lasten hankkimista vatvotaan mediassa milloin oikeutena, milloin velvollisuutena. Abortti on politiikanteon väline, ja lastenkasvatuksesta saadaan aikaan ilmiriitoja.

Keskenmeno sen sijaan on sana, jota kartetaan. Välttämättä edes tytär ei kerro siitä äidilleen, eikä äiti kerro tyttärelleen.

”Miksi kukaan ei kertonut, että minulle voi käydä näin? Minähän olen elänyt aina oikein!” Tällaisia kommentteja sain kuulla useinkin, kun keskenmenoja käsittelevä tietokirjani, Syntymätön (siirryt toiseen palveluun), ilmestyi viisitoista vuotta sitten. Se oli ensimmäinen – ja on tietääkseni yhä ainoa – keskenmenoja käsittelevä yleistajuinen tietokirja Suomessa.

Miehelläkin pitää olla oikeus puhua kokemuksestaan.

Se, että kirjan kirjoitti terveystoimittaja, eikä lääkäri, herätti ihmettelyä. Minä en ihmetellyt. Lääketieteilijät kirjoittavat mieluiten ongelmista, jotka he osaavat ratkaista. Keskenmenojen syistä tiedetään yhä kovin vähän. Keskenmenoa ei vieläkään pystytä pysäyttämään, eikä tuskin koskaan estämään. Yleensä syyn katsotaan olevan sikiön kromosomipoikkeavuuksissa, (siirryt toiseen palveluun) jolloin ”luonto keskeyttää raskauden etenemisen”.

Lääketiede ja lääkärit ovat keskenmenon edessä yhtä voimattomia kuin nainen ja mies, jotka menettävät mahdollisuuden saada lapsi.

Ehkä voimattomuus ja vastausten puute ovat syy siihen, miksi keskenmenopotilaita kohdellaan niin kylmän kliinisesti terveydenhuollossa. Nykyisin, kun kohdun tyhjennyskin raskauskudoksesta hoidetaan yleensä lääkkeillä kotona eikä kaavinnalla sairaalassa, naisen kohtaamiseen ei tarvitse montaa minuuttia käyttää.

Ja miehelläkin pitää olla oikeus puhua kokemuksestaan. Me Naiset -lehden jutussa suunvuoron saa myös Ville Niinistö. Sekään ei ole ihan tavallista. Mieheltä edellytetään järkähtämätöntä tukea naiselle, mutta avoimeen tapaansa Niinistö pohtii: ”Minullakin on oikeus surra. Pitää myös surra, eikä vain kestää”. Kertominen omalle lähipiirille auttoi Niinistöä.

On hienoa, että internet tarjoaa runsaasti tietoa ja vertaistukea keskenmenon kohdanneille. Saatavilla on jopa opastusvideoita. Silti mieleeni jäi eräältä sairaalan videolta lause: ”Keskenmenon jälkeen voit elää aivan normaalisti”. Jokainen keskenmenon kokenut tietää, että et voi.

Tunteiden ohittaminen on yhä suomalaisen terveydenhuollon kompastuskivi.

Koemme elämän surut ja vastoinkäymiset eri tavoin. Tiedän heitä, joille keskenmenon sattuessa riittää lääkärin tai terveydenhoitajan lakoninen kommentti, että raskautta voi yrittää heti uudelleen. Mutta on myös heitä, jotka eivät välttämättä koskaan uskalla tai halua yrittää uudelleen.

Tunteiden ohittaminen on yhä suomalaisen terveydenhuollon kompastuskivi.

Syntymätön-kirjani alkaa sitaatilla: ”Keskenmeno alkoi illalla. Olin yön sairaalassa. Ensimmäinen ihminen, joka sillä reissulla ilmaisi osanottonsa, oli taksikuski, jonka kyydissä tulin aamulla kotiin.”

Olen miettinyt kauan, miksi terveydenhuollossa on niin vaikea osoittaa myötätuntoa. Keskenmenopotilas ei vaadi ylenmääräistä empaattisuutta. Yksinkertainen lause, pari lääkäriltä tai hoitajalta riittäisi: ”Olen pahoillani, että sinulle kävi näin – et olisi voinut mitenkään tätä estää”.

Näistä sanoista sain itse lohtua sairaalassa keväällä 18 vuotta sitten. Ja kyllä… yhä laskemme ”Iiriksen” syntymäpäiviä, joita ei koskaan tullut.

Ulla Järvi

Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja viestinnän tutkija, joka ei edellytä kaikkien kanssaihmisten avautuvan kipeistä kokemuksistaan, mutta uskoo avoimuuden hälventävän häpeää ja tietämättömyyttä.

Kolumnista voi keskustella 9.3. klo 23.00 saakka.

.
.