Hyppää sisältöön

Tuija Siltamäen kolumni: Suomalainen vastustaa hyysäämistä, kunnes omat valinnat vaarantavat omat intressit

Miksei valtio kompensoi minun kalliita elämäntapojani vaan keskittyy syrjäseudun autoilijoiden holhoamiseen, kysyy Tuija Siltamäki.

Suomalaiset ovat siinä mielessä johdonmukaista kansaa, että kaikenlaista holhoamista, hyysäämistä ja muuta hössöttämistä vastustetaan linjakkaasti siihen asti, että omat intressit ovat omien valintojen takia vaarassa.

Opiskelijoita ei pidä paapoa, työttömiä halata hengiltä eikä etenkään maahanmuuttajien päitä silitellä. Kannustinloukkuja kammotaan, ja neuvostoliittolaisen tukiviidakon pystyttämisen sijaan pitäisi purkaa normeja. Ilmastonmuutoksen torjunnassa on sääntelyn sijaan luotettava markkinoihin, ja jos Helsingissä on kerran niin kallista asua, muuta muualle ja lopeta vinkuminen.

Joidenkin erityisryhmien olemassaolo on kuitenkin turvattava hyysäämisellä. Merkittävin niistä on autoilevat maalaiset.

Tänä talvena bensan hinta "nousi otsikoihin", kun raakaöljyn maailmanmarkkinahinta nousi korkeimmilleen sitten vuoden 2014 (siirryt toiseen palveluun).

Se ei johdu hallituksen ilmastotoimista, vaan kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta. Tuottajat eivät ole vielä vastanneet koronarajoitusten lieventymisen, rokotusten etenemisen ja taloudellisen toimeliaisuuden reipastumisen lisäämään kysyntään. Pelko Venäjän hyökkäyksestä puolestaan on vaikuttanut energian hintaan.

Yllättävän suuri sähkölasku, kuten mikä tahansa muu arjen odottamaton meno, voi lyödä ison loven pienituloisen budjettiin, ja media onkin ottanut huolen tosissaan – jopa koomisuuteen asti. On laskettu "kuvitteellisen" maalaisen elämän kallistumista, ja kansan pulssille rientäneet perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja liike nyt tekivät bensan hinnasta hallitukselle välikysymyksen (siirryt toiseen palveluun). Hallitus on reagoinut huoleen eli mölinään "väläyttelemällä" esimerkiksi työmatkavähennysten laajentamista ja sähköveroalea.

Lehtiä tekevän ja lukevan kansanosan bensaraivo ja diesel-paniikki ovat kuitenkin olleet täysin ylimitoitettuja siihen nähden, että yli keskimääränkin työmatka-autoilevalle ihmiselle hinnankorotuksen vaikutus on noin 29 euroa kuukaudessa (siirryt toiseen palveluun). Jo on kumma, jos eivät ravintolassa käyvän, urheilua harrastavan, ulkomailla matkustelevan työssäkäyvän keskiluokan tulot siihen riitä.

Olisi minustakin aivan fantastista, jos valtio maksaisi suoraa tukea tai tarjoaisi verohelpotuksia kaikista minun elämänvalinnoistani.

Ihmisten talousahdinko ei erityisesti naurata minua, mutta jossain määrin huvittavaa on se, miten erilaista vastuunkantoa suomalaisilta omista valinnoistaan vaaditaan.

Kun Helsingin kantakaupungissa töiden tai opiskelujen takia asuva autoton ihminen harmittelee asumisen kalleutta, kehotetaan muuttamaan maalle. Mutta Herran tähden, jos kehtaa ehdottaa syrjäseudulla sähkölämmitteisessä röttelössä asuvalle kansalaiselle muuttoa lähemmäs palveluita ja hakeutumista paremmin palkattuun ammattiin, se on julmaa ja sairasta elitismiä.

Etlan sydämetön toimitusjohtaja Aki Kangasharju peräänkuulutti A-Studiossa ihmisten varautumista riskeihin ja luonnehti tilannetta niin, että koronan jälkeen suomalaisiin on jäänyt "suuren valtion ihannointi": halutaan, että valtio ottaa riskit kantaakseen, eikä ihmisten tarvitse itse varautua mihinkään normaaleihin häiriöihin tai vaihteluihin.

Kangasharju nosti esiin myös tulonjaolliset ongelmat. Jos esimerkiksi sähkölämmitteisten talojen omistajia aletaan tukea verohelpotuksin, vaje pitää paikata jollain muulla keinolla jostain muualta.

Olisi minustakin aivan fantastista, jos valtio maksaisi suoraa tukea tai tarjoaisi verohelpotuksia kaikista minun elämänvalinnoistani. Vuokrat, vastikkeet, kasviproteiinit, kalja ja salikortit ovat Helsingissä kalliita. Sitä paitsi oikeastaan valtion pitäisi olla minulle kiitollinen siitä, että suunnittelen asunnon ostamista Helsingistä: toisin kuin muuttotappiokuntien murjujen, ei siistien kantakaupungin kerrostaloasuntojen arvo laske. Olkaa hyvä, minun takiani ei tarvitse velkaantua!

Media-alalla on viime vuosina intoiltu ratkaisukeskeisestä journalismista. Työpajoissa ja pöyhkeissä paneelikeskusteluissa on hymisty, että journalismin tehtävä on tiedonvälityksen lisäksi tai sijaan tarjota lukijoille ratkaisuja arjen ongelmiin. Se on johtanut uudenlaiseen mielenkiintoiseen tapaan pitää lukijoita idiootteina, jotka eivät osaa edes kuoria hedelmiä ilman lehdistön apua.

Lisäksi on tultu siihen tulokseen, etteivät ihmiset ole kiinnostuneita mistään, mikä on heidän välittömän elinpiirinsä ulkopuolella, ja niinpä sotakin on paikallistettava suomalaisen kukkaroon.

Olisi virkistävää, jos kustannusten noususta huolestunut media tarjoaisi joskus edes johonkin ongelmaan ratkaisuksi sitä, että ihmiset voisivat myös kuluttaa vähemmän.

Tuija Siltamäki

Kirjoittaja on Ylioppilaslehden päätoimittaja, jonka kotitalouden sähkönkulutus on alle 50 kWh kuukaudessa.

Kolumnista voi keskustella 22.2. klo 23.00 saakka.

.
.