Hyppää sisältöön

Julia Thurénin kolumni: Kirjoitusvirheille nauraminen on tapa hiljentää muiden ääntä

Monella itseään suvaitsevaisena pitävällä on aukko sydämen sivistyksessä. Kielioppivirheille nauraminen on ällöttävä elitismin muoto, kirjoittaa Thurén.

Kukaan ei ole yhtä ylimielinen kuin suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija. Sieraimet laajentuneena hän paheksuu, kun hänen silmiään syövytetään tekstimaailman irvokkuuksilla: enään, viellä, jauhenliha, niimpä tai sydämmen. Hän ruutukaappaa yhdyssanavirheitä ja lähettelee niitä ystävilleen. Hän liittyy Facebookin Yhdyssana on yhdyssana -ryhmään (siirryt toiseen palveluun) (jossa on yli 43 000 jäsentä) ja on siellä muiden kanssa hurskaasti oikeassa.

Kun hän bongaa jonkun kirjoittaneen ketä silloin, kun pitäisi kirjoittaa kuka, hän saa miltei perverssiä tyydytystä. Hän ei jätä käyttämättä tilaisuutta huomauttaa, jos jonkun somettajan Instagram-kuvatekstissä on kirjoitusvirhe.

Hän huokailee järkytyksen vallassa, miten nykyään niin moni käyttää emoji-merkkejä somessa. Minne on kadonnut kyky ilmaista tunteita sanoin, ilman kuvamerkkejä?

Hän julistaa päivittäin lopettavansa olemattoman Hesarin tilauksensa löydettyään ilmaiseksi luettavasta verkkojutusta kielioppivirheen. Mikä kielen rappio! Mihin tämä maailma on menossa! O tempora, o mores!

(Anglismeja hän vihaa, latina on käyttistä.)

Tiedän tämän, koska olen ollut ensimmäisen vuoden suomen kielen opiskelija.

Seuraavien vuosien aikana suomen kielen opiskelija inhimillistyy. Hän alkaa ymmärtää, että mitä enemmän ihmiset kieltä käyttävät, sitä parempi se on kielelle. Vain kuollut kieli ei muutu.

Hän ymmärtää, että maailma ei ole mustavalkoinen, vaan siinä on sellainenkin väripilkku kuin turun murre, jossa ketää viljellään autuaan onnellisena joka paikassa. Hän hyväksyy jopa englannista suomen kielelle väännetyt sanat aina whinettämisestä LOL-viesteihin.

Hän sisäistää, että kielen käytöllä on konteksteja, joiden oppiminen kertoo sosiaalisesta älystä: hän ei järkyty kuullessaan, että moni nuori pitää chat-viesteissä lauseiden perässä olevaa pistettä merkkinä tylyydestä. Kiinnostava ilmiö, hän saattaa tuumata.

Pelko siitä, että kirjoittaa yhdyssanan väärin ja joutuu naurunalaiseksi johtaa usein siihen, että ihminen alkaa vältellä kirjoittamista: virallisten tekstien, sähköpostien, jopa chat-viestien.

Ennen kaikkea hän tajuaa, millaista elitismiä on vaatia aina ja kaikkialla täydellistä oikeakielisyyttä. Hän oppii, että noin 5–10 prosentilla aikuisista on jonkinlainen lukivaikeus, ja osalle tämä ilmenee erityisesti yhdyssanojen tajussa: yhteen vai erikseen?

Pelko siitä, että kirjoittaa yhdyssanan väärin ja joutuu naurunalaiseksi johtaa usein siihen, että ihminen alkaa vältellä kirjoittamista: virallisten tekstien, sähköpostien, jopa chat-viestien. Kannattaako nämä ihmiset ihan oikeasti sulkea kirjoitetun kielen ulkopuolelle? Nykyään ammatissa kuin ammatissa joutuu kirjoittamaan koko ajan enemmän.

Kun mainitsin Instagramissa, miten minua oksettaa kielioppivirheiden kyttääjät, sain kymmeniä viestiä ihmisiltä, jotka kokivat, että kerrankin joku ymmärtää ja kuulee heitä.

Pahimmillaan kielioppivirheiden pilkkaaminen johtaa yhteiskunnalliseen polarisaatioon: Kulttuuriälymystö suvaitsee mitä ja kenet vain. Mutta yksi katvealue suvaitsevaisuudessa on: kielioppivirheet, suomen kieli pitäisi kaikkien osata, mielellään täydellisesti. Jostain syystä on ihan ok irvailla, kun joku on jossain (tuskin oikeasti edes on) kirjoittanut isäm maan puolesta. “Miten voi sanoa itseään isänmaalliseksi, jos ei osaa kirjoittaa omaa äidinkieltään? Hah!”

Jouduttuaan pilkan kohteeksi väärinkirjoittaja menee ilmaisemaan mielipiteitään niihin paikkoihin, joissa hänen kirjoitustaidolleen ei naureskella.

6-vuotias poikani viestittelee parhaan ystävänsä kanssa emoji-merkein. (Hän osaa kirjoittaa nimensä, senkin jostain syystä aina väärinpäin.) Välillä viesteissä on autoa, välillä miekkaa, aina on valtavasti sydämiä. Parhaan kaverin äiti, erityisluokan opettaja, kertoi, että moni suomea vielä taitamaton, vaikkapa kaksikielinen, maahanmuuttaja tai ylipäänsä joku, jonka äidinkieli ei ole suomi, käyttää niin ikään emoji-merkkejä tekstinsä tukena. Ihanaa, että kommunikaatio on helpottunut tällä lailla!

Kun suomen kielen opiskelija valmistuu aikanaan yliopistosta, hän on ymmärtänyt kielestä jotain perustavanlaatuista: Tärkeintä on, että viesti menee perille ja mahdollisimman monen ääni tulee kuuluviin. Ei se, onko enää-sanan perään tupsahtanut n-kirjain.

Sieraimet laajana osoitan nykyään paheksuntani kielioppivirheiden paheksujia kohtaan.

Julia Thurén

Kirjoittaja on Turusta Helsinkiin muuttanut toimittaja, ketä käyttää emoji-merkkejä harmillisen buumeroiden, mutta yrittää oppia koko ajan nuoremmiltaan!

Kolumnista voi keskustella 12.3. klo 23.00 saakka.

.
.