Hyppää sisältöön

Hollantilainen patoasiantuntija tuli Suomeen ja vaikuttui – Helsingin tunnetuin koski on esimerkki uudesta kansainvälisestä ilmiöstä

Euroopassa ja Yhdysvalloissa on purettu jo tuhansia patoja. EU-komission ohjelmaan on kirjattu tavoitteeksi 25 000 kilometriä vapaana virtaavaa jokea vuoteen 2030 mennessä.

Vanhankaupunginkosken länsihaarassa on pato, joka aiheuttaa kulkuesteen vaelluskaloille.
Vanhoja patoja puretaan nyt paljon niin Suomessa kuin maailmalla. Mistä tämä johtuu?

Tikkurilankoski, Hiitolanjoen padot, Nurmeksen Louhikoski, Sotkamon Sapsokoski... Suomessa on muutaman viime vuoden ajan tehty tasaisella tahdilla päätöksiä patojen purkamisesta.

Viimeisin päätös syntyi helmikuun alussa Helsingissä: kaupunkiympäristölautakunta päätti äänin 12–1, että kaupunki ryhtyy valmistelemaan Vantaanjoen suulla sijaitsevan historiallisen Vanhankaupunginkosken padon purkamista.

Vastaavia päätöksiä tehdään myös muualla kuin Suomessa. Alkuvuoteen 2020 mennessä Yhdysvalloissa oli purettu yli 1 700 patoa ja Euroopassa lähes 5 000.

Mistä maailmanlaajuinen patojen purkutrendi johtuu? Miksi aika on suotuisa sille juuri nyt?

Ilmiö piti tehdä näkyväksi

Herman Wanningen vastaa videopuheluun Groningenissa Hollannissa. Hän perusti vuonna 2014 voittoa tavoittelemattoman säätiön nimeltä World Fish Migration Foundation.

Hän oli työskennellyt aiemmin jokien kunnostusprojektien parissa Hollannissa ja törmännyt valitettavaan tosiasiaan: joet ovat täynnä patoja, pumppuasemia ja muita esteitä, jotka aiheuttavat vaelluskaloille ongelmia.

Taustalla oli yksinkertaisesti tarve saada vaelluskalojen olot paremmiksi ja levittää tietoa.

– Euroopassa oli paljon tahoja ja järjestöjä, jotka tekivät tätä työtä, mutta siitä ei pidetty ääntä. Osa ehkä pelkäsi, että vesivoimayhtiöt suuttuvat, Wanningen sanoo.

Hän alkoi listata säätiön verkkosivuille tietoja onnistuneista patojenpurkuprojekteista. Mitä enemmän esimerkkejä kertyi, sitä helpompi oli selittää ihmisille, mistä on kyse, hän sanoo. Liike kasvoi lumipalloefektin lailla.

– Kyse on tiedon jakamisesta, käytännöistä, viestinnästä. Esimerkiksi vuonna 2011 kun kävin Ruotsissa, jotkut pitivät minua rohkeana aktivistina, joka puhui outoja. Tänä päivänä Ruotsi on hyvä esimerkki maasta, jossa patoja puretaan onnistuneesti yhteistyössä.

Sélune-joessa Ranskan Vezinsissa purettiin pato vuosina 2019–2020. Kuva on otettu heinäkuussa 2020, jolloin osa rakenteista oli näkyvillä. Kuva: Herman Wanningen

Wanningenin mukaan pelkästään Euroopassa on noin 150 000 patoa ja muuta estettä, joille ei ole mitään käyttöä ja jotka voitaisiin poistaa kohtalaisen helposti. Jos kaiken kokoiset vaellusesteet ja myös käytössä olevat vesivoimalat lasketaan mukaan, luku on noin 1,2 miljoonaa.

Wanningen kävi viime syksynä myös Suomessa. Hän tutustui Hiitolanjoella meneillään oleviin patojenpurkuprojekteihin ja vaikuttui näkemästään.

– Se, mitä Suomessa nyt tapahtuu, on merkityksellistä muulle Euroopalle. Suomessa on hyviä esimerkkejä ja käytäntöjä siitä, miten vanhoja vesivoimaloita ostetaan ja poistetaan käytöstä.

Suomessa ilmapiiri muuttui 10 vuotta sitten

Suomessa patojen purkaminen liittyy suoraan hallitusohjelmaan. Pääministeri Sanna Marinin (sd.) ohjelman mukaisesti maa- ja metsätalousministeriö on käynnistänyt Nousu-vaelluskalaohjelman (siirryt toiseen palveluun), jonka tavoitteena on parantaa vaelluskalojen elinolosuhteita.

Tärkeimmät keinot ovat vaellusesteiden purkaminen ja kalojen lisääntymisalueiden ennallistaminen.

Kari Stenholm on puhunut vuosikausia Vanhankaupunginkosken padon purkamisen puolesta. Kuva: Vesa Marttinen / Yle

Virtavesien hoitoyhdistys Virhon Vantaanjoki-vastaava Kari Stenholm tunnistaa muutoksen yleisessä keskusteluilmapiirissä. Stenholm on ollut osallisena erilaisissa patokeskusteluissa yli kahden vuosikymmenen ajan. Hän ajoittaa suuren muutoksen 2010-luvun alkupuolelle.

– Sen jälkeen on alettu laajemmin ymmärtää, että vesivoima ei ole ekologinen energiamuoto, jos siihen ei liity toimivia kalateitä.

Stenholm käyttää esimerkkinä Helsingin Vanhankaupunginkoskea. Vuonna 2000 kosken vanha vesivoimalaitos käynnistettiin uudelleen, koska ympäristökeskustelu oli nostanut päätään, ja fossiilisten polttoaineiden ja ydinvoiman rinnalle haluttiin lähellä tuotettua vesivoimaa.

Laitoksen energiateho oli pieni, mutta sillä oli suuri symbolinen merkitys. Monet ostivat Vanhankaupunginkoskessa tuotettua sähköä, vaikka hinta oli perussähkön markkinahintaa korkeampi.

Laitoksen käynnistämisen jälkeen vaelluskalojen nousu kosken itähaarasta lakkasi lähes kokonaan, ja Stenholm alkoi vaatia vesivoimalaitoksen käytön lakkauttamista.

– Silloin ymmärsin, että tässä on Vantaanjoen vaelluskalojen kohtalon kysymys.

Tuolloin laitosta ei kuitenkaan haluttu lakkauttaa, mutta Stenholm sai runnottua läpi muutoksen, jonka seurauksena vettä juoksutettiin voimalaitokseen vähemmän kuin ennen. Näin vettä saatiin ohjattua enemmän kaloille tärkeään itähaaraan, ja vuoden 2005 paikkeilla kaloja alkoi jälleen nousta paremmin ja Vantaanjoen vaelluskalat pelastuivat.

Jo entisestään pienen vesivoimalaitoksen teho oli kuitenkin pienentynyt, kun vettä juoksutettiin aiempaa vähemmän. Viimeistään tässä vaiheessa laitoksen haitat olivat suuremmat kuin hyödyt.

Juuri tällainen tilanne on monien Suomessa nyt lakkautettujen voimalaitosten ja purettujen patojen kohdalla.

– Suomessa on hiljalleen tajuttu, että ihan pieniä voimalaitoksia ei kannata ylläpitää, koska ne tuottavat vähän sähköä, ja haitat ovat siihen nähden valtavia. Esimerkiksi Hiitolanjoen pienet laitokset on päätetty purkaa juuri tästä syystä, Stenholm sanoo.

Padot eivät vaikuta vain kaloihin

Luonnonvarakeskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen viime toukokuussa julkaiseman raportin (siirryt toiseen palveluun) mukaan Suomen virtavesissä on yli 5 000 eri käyttötarkoituksiin rakennettua patoa. Niistä noin 700 liittyy vesivoimatuotantoon.

Patojen purkamisella on laajoja vaikutuksia myös muihin asioihin kuin vaelluskaloihin. Raportin mukaan patojen purkupäätöksiin vaikuttavat ekologisten tekijöiden lisäksi alueen maankäyttö, tulvasuojelu, virkistyskäyttö ja matkailu, taloudellinen merkittävyys, vesioikeudelliset edellytysharkinnat sekä kulttuuriperinnön säilyttäminen.

Norjalainen kalastaja Tore Solbacken teki töitä vanhan padon poistamisen puolesta viiden vuoden ajan Tromssassa. Tammikuussa 2022 pato räjäytettiin ja kalojen vaellusreitti saatiin avattua. Kuva: Rob Kleinjan Photography / WFMF

Ympäristöjärjestö WWF:n suojeluasiantuntija Manu Vihtonen on ollut mukana useissa patojen purkuprojekteissa (siirryt toiseen palveluun) sekä pienemmissä koskikunnostuksissa ja kalojen vaellusesteiden poistoissa.

Hän näkee purkutrendin luonnollisena jatkumona pitkälle kehityskululle, joka alkaa sotien jälkeisestä Suomesta.

– Kemijoki padottiin sotien jälkeen. Taustalla olivat valtavat sotakorvaukset, Suomessa tarvittiin energiaa teollisuuden pyörittämiseen. Samalla vesistöt kuormittuivat teollisuuden ja yhdyskuntien jätevesillä.

Vihtosen mukaan kaloille jäi tässä kokonaisuudessa häviäjän rooli. Voimalaitosten kalatiet jätettiin rakentamatta kokonaan tai osittain, ja yleiseksi käytännöksi otettiin kalojen kasvattaminen viljelylaitoksissa.

Kesti vuosikymmeniä ennen kuin huomattiin tai myönnettiin, että laitoksessa kasvanut kala ei ole sama asia kuin villi kala ja että laitoskasvatuskin tarvitsee villejä, luonnonkierron läpikäyneitä emokaloja.

– Puhutaan laitostumisesta: kalat eivät pärjää luonnossa, kun ne sinne vapautetaan. Myös luonnon monimuotoisuus kapenee, eli luonnossa geenipohja pysyy monimuotoisempana ja vahvempana, Vihtonen sanoo.

Vihtosen mukaan nykyisin kalateiden rakentamisen kannattajia on paljon enemmän ja tarpeettomien patojen purkamiselle löytyy kannatusta ja ymmärrystä. Suomessa nyt puretut padot ovat pääosin sellaisia, joissa ei ole enää mylly- tai energiantuotantoa. Laitokset ovat käyttämättömiä, mutta padot on jätetty paikoilleen.

Hollantilainen Herman Wanningen pitää yhtenä suurimpana saavutuksenaan kirjausta, jota hänen säätiönsä ajoi voimakkaasti Euroopan komission biodiversiteetti- eli monimuotoisuusohjelmaan (siirryt toiseen palveluun).

– Pyrkimyksemme oli saada sinne tähtäimeksi 25 000 kilometriä vapaana virtaavaa jokea Euroopassa vuoteen 2030 mennessä. Ja nyt tämä kirjaus on todella tehty, hän iloitsee.

Lue seuraavaksi:

.
.