Hyppää sisältöön

Näyttelijä Ella Mettänen on elänyt kroonisen kivun kanssa lähes puolet elämästään: “On julmaa vaatia, että kärsimyksen pitäisi jalostaa”

Kulttuurivieras Ella Mettänen teki toisen jatkuvasta kivusta kärsivän näyttelijän kanssa esityksen piinasta, jota Suomessa ei osata hoitaa eikä kohdata.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Peittelyä, häpeää, subjektiivisen kokemuksen sivuuttamista. Pompottelua lääkäriltä toiselle. Vähättelyä.

Hyvää tarkoittavia loukkaavia neuvoja. Syrjintää työelämässä. Arjen suunnittelemista tuskan ehdoilla. Läheisten kyvyttömyyttä ymmärtää eristäytymistä ja kiukkua.

Sellaista on elämä jatkuvan kivun kanssa.

Ella Mettänen on 32-vuotias näyttelijä, joka tunnetaan muun muassa roolistaan Helsingin Kaupunginteatterin (siirryt toiseen palveluun) Punaorvoissa ja pääosasta Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää -näytelmässä.

Runsas vuosi sitten Mettänen liittyi KOM-teatterin ensembleen. Huhtikuussa saa ensi-iltansa (siirryt toiseen palveluun) Runar ja Kyllikki, jossa Mettänen näyttelee Runaria.

Mettänen on myös tuntenut kroonista kipua 13 vuotta – ja tuntee luultavasti loppuelämänsä. Jotkut päivät ovat siedettäviä, jotkut pahoja, osa hirveitä. Vaikeimpia ovat rajut, piikkimäiset kipukohtaukset. Niitä on joskus enemmän, joskus vähemmän.

Julia Lappalainen ja Ella Mettänen ovat kirjoittaneet esityksen yhdessä. Yhteisvastuu näyttämön sisällöstä on jaettu työryhmän kesken. Kuva: Nella Nuora / Yle

Kroonisesta kivusta, kärsimyksen luonteesta ja täydellisen toimintakyvyn oletuksesta on syntynyt helsinkiläiseen Teatteri Takomoon (siirryt toiseen palveluun) Kipeä esitys.

Mettänen on kirjoittanut keskiviikkona ensi-iltansa saaneen tragikomedian toisen kroonisesta kivusta kärsivän näyttelijän Julia Lappalaisen kanssa. Esitys ei kuitenkaan ole tunnustuksellista autofiktiota. Se ei kerro Mettäsen tai Lappalaisen kivusta, vaan laajemmin kivusta ja sen kohtaamisesta.

Esitystä varten on haastateltu muita kivun kanssa eläviä näyttelijöitä, useita eri-ikäisiä kipukroonikoita, CP-vammaisia ja terveydenhuollon ammattilaisia.

– Kroonista kipua on hirveän vaikeaa käsittää. Sitä on yleensä selitetty hyvin yksipuolisesti ja lähinnä vain lääketieteellisestä kulmasta hyvin kliinisellä tavalla. Me halusimme valjastaa kaikki teatteritaiteen keinot ilmiön kuvailemiseen, summaa Mettänen.

Jokaisen näytelmää varten haastatellun ihmisen kokemus kivusta on erilainen, mutta yhdeltä osin jaettu: kipua ei ymmärretä, eikä sitä osata hoitaa.

Julia Lappalainen ja Ella Mettänen esittävät Ragea ja Hypeä Kipeässä esityksessä.

“Kärsimykselle ei ole aina selitystä”

Ella Mettäsen 19-vuotiaana alkaneille kivuille on löytynyt fysiologinen selitys. Aikaa siihen meni viisi vuotta.

Lopulta syyksi paljastui se, että Mettäsen oikean jalan takareiteen syntyy tuskallisia hermokasvaimia. Kun ne poistetaan, tulee uusia. Kasvaimien aiheuttama kipu ja sen vältteleminen aiheuttavat muita ongelmia: virheasentoja ja selkävaivoja.

Aina kivuille ei kuitenkaan löydy selitystä. Silloinkin kipu on sen kanssa elävälle todellista. Sitä eivät yleensä muut käsitä, ja se johtaa empatian puutteeseen. Jos diagnoosi puuttuu, kuitataan kipu toisinaan kuvitelluksi.

– Sellaisessa tilanteessa kivusta tulee hyvin yksinäinen asia. Meillä ajatellaan herkästi, että kärsimykselle pitää olla joku selitys. Ei sellaista aina ole.

Myös Mettäsen kipu alettiin ottaa tosissaan vasta sitten, kun sille löytyi elimellinen peruste.

– Viime vuosina olen ollut onnekas, mutta ensimmäisinä vuosina lääkäreiden suhtautuminen oli ihan vitsi. Sain jatkuvasti diagnooseja, jotka tiesin vääriksi, mutta nuori ihminen ottaa usein vastaan mitä tahansa.

Kipeää esitystä varten haastatellut kipukroonikot todistivat kautta linjan samaa. Asenteet ovat alentuvia, yksilön tuntemuksia kyseenalaistetaan. Paljon satelee hyödyttömiä näkemyksiä vaikkapa positiivisen ajattelun voimasta.

– Kivun intensiteettiä epäillään terveydenhuollossa tosi paljon ja neuvotaan johonkin tietynlaiseen asenteeseen suhteessa kipuun. Yleensä ne neuvojat ovat ihmisiä, joilla ei itsellään ole sitä kokemusta.

Yksi yleisimmin viljeltyjä valheellisen lohdun lauseita on se, että kipu jalostaa. Mikä ei tapa, vahvistaa. Ella Mettäsen mielestä selviämistarinoita, joissa joku on sankarillisesti oppinut elämään kipunsa kanssa, on jo nähty riittävästi. Jotta rakenteellinen muutos tapahtuisi, tarvitaan niiden rinnalle myös toisenlaisia kokemuksia.

– On suorastaan julmaa kivun kokijoita kohtaan vaatia heitä jalostumaan kärsimyksestään. Niin voi käydä, ja se on fine, mutta se vaatimus ei todellakaan ole jees.

Avun saaminen vaatii taitoa ja tuuria

Harva lääkäri – tai muu terveydenhuollon ammattilainen – osaa hoitaa kipua tai edes kohdata sitä, Ella Mettänen toteaa. Se ei näytä kirjallisuuden ja asiantuntijahaastatteluiden perusteella olevan kovin olennainen asia esimerkiksi lääkäreiden tai fysioterapeuttien koulutuksessa.

Länsimainen lääketiede ei Mettäsen mielestä kerta kaikkiaan osaa kohdata ihmistä kokonaisena olentona. Samaa todistavat esitystä varten läpikahlatut tutkimukset ja työryhmän tekemät haastattelut.

– Meillä ajatellaan, että sinulla on vaiva, menet lääkäriin, saat leikkauksen tai lääkkeen ja se on siinä. Vähän kuin korjattaisiin koneen jokin osa.

Helpotuksen saaminen kipuun, saati tuen löytäminen sen kanssa elämiseen vaatii Mettäsen mukaan sekä taitoa luovia mutkikkaassa järjestelmässä, että tuuria.

Potilas joutuu toistuvasti selittämään koko sairaushistoriansa ja elämäntilanteensa milloin millekin yleislääkärille saadakseen seuraavan lähetteen taas uudelle erikoislääkärille.

Eikä ole mitään takeita, että vastaan tulisi se, joka tietää kivusta jotain, Mettänen kuvailee.

– Joitain onnistaa, jotkut eivät saa mitään apua.

Toimintakyky on erilainen ja muuttuva

Kipu saattaa tehdä vihaiseksi. Se voi masentaa. Kipu rajoittaa ihmissuhteita ja sosiaalista elämää. Kipu vaikuttaa myös kokijansa lähipiiriin.

Kipeän esityksen taustatutkimus osoitti, että etenkin vanhemman polven kipukroonikot ovat harjaantuneita peittämään kärsimyksensä. Sen paljastamiselle ei ole tilaa tavallisissa sosiaalisissa suhteissa tai työelämässä. Hirveissä kivuissa ei välttämättä lähdetä vaikka työkavereiden kanssa kaljalle.

Jatkuva kätkeminen kuormittaa ja eristää.

Sekin voi olla murskaavaa, ettei kivulle löydy syytä, mutta se silti jatkuu.

Usein tällaisiin asioihin saa tukea vain, jos siitä on varaa maksaa, Mettänen sanoo. Kelan tukemaa kuntouttavaa terapiaa ei kaikille myönnetä. Usein vertaistuki on kipukroonikon jos ei ainoa niin paras tukipilari.

– Tämän esityksen tekemisen myötä löysin itsekin ne muutamat suomalaiset, joilla on sama vaiva kuin minulla ja perustimme vertaistukiryhmän.

Jokaisen kipukroonikon selviämisstrategia on omanlaisensa, eikä yhtä oikeaa mallia ole. Mettänenkin on harjaantunut hoitamaan itse itseään, esimerkiksi lämpötyynyllä.

– Self help on ihan toimivaa sekin, mutta se jälleen kerran sysää vastuun yksilölle. Ikään kuin meidän systeemimme olisi kiinteä asia, jota ei voi muuttaa ja ihmisen pitää vain selvitä siellä miten parhaiten taitaa.

Mettänen kuvailee terveydenhoitojärjestelmää kipukroonikon kannalta muuttuvaksi labyrintiksi, jossa tämän tästä tulee seinä vastaan.

Asiantuntemusta, ihmisen kokonaisvaltaista kohtaamista ja yksilöllisiä ratkaisuja kaivataan muihinkin rakenteisiin.

– Pitäisi luopua muoteista ja kategorisoinnista. Jokaisella on erilainen toimintakyky ja terveys, eikä se kenelläkään ole muuttumaton läpi elämän.

Esimerkiksi työelämässä tarjolla on kovin vähän vaihtoehtoja: ihminen on joko pystyvä tai kyvytön, vaikka väliin mahtuu monenlaista varianttia.

Näyttelijän pitää pystyä kaikkeen – vai pitääkö?

Kipeä esitys kertoo taiteilijakollektiivista, joka päättää tehdä esityksen kivusta.

Sellaisen ihan fiktiivisen, ja aivan muiden ihmisten kokemaan perustuvan, koska he itse ovat luonnollisesti täysin toimintakykyisiä, eivätkä missään nimessä kärsi mistään.

Esityksen hahmot Rage, Hype ja muusikko Depis tekevät hyvin paljon töitä peittääkseen toisiltaan kipunsa ja rajoitteensa, koska esiintyvä taiteilija taipuu mihin tahansa.

Kipeä esitys käsittelee kroonisen kivun paikkaa paitsi yhteiskunnassa myös teatterissa. Mettäsen mukaan Suomessa on vallalla hyvin vahva perinne siitä, millaisena näyttelijän kykenevä ruumis pitää esittää.

– Se on jotenkin vanhaa aikaa, että näyttelijän pitäisi olla pystyvä ja tehdä nurisematta melkein mitä tahansa, mitä häneltä pyydetään. Näyttelijän voi olla lähes mahdoton myöntää, että en pysty tekemään tätä tai tätä.

– Kaikki ymmärtävät vaikka palovamman aiheuttaman kovan kivun, mutta se paranee. Sitä, miten kokonaisvaltainen vaikutus jatkuvalla kivulla on, on hyvin vaikea käsittää. En aina itsekään löydä sille sanoja, sanoo Mettänen. Kuva: Nella Nuora / Yle

Mettäsen mielestä täydellisen terveyden ja toimintakyvyn ääneenlausumaton vaatimus johtaa kapeaan ihmiskuvaan. Esimerkiksi vammaisia näyttelijöitä ei näy juuri missään, ei myöskään teatteriopinnoissa.

– On surullista, että myös oma sukupolveni, varmaan nuorempikin, on omaksunut tämän ruumiillisuusperinteen, vaikka me olemme kaikki oikeasti aivan erilaisia. On aivan absurdia ajatella, että menisimme samaan muottiin.

Näyttelijänä Ella Mettänen on itsekin vähän huono sanomaan ei. Kun kipu iskee pahiten, hän karsii muusta elämästä. Kipu pakottaa valitsemaan, mihin vähän energiansa käyttää.

Mettäselle se on ammatin harjoittaminen.

– Olen näytellyt 19 vuotta ja sinä aikana olen joutunut jäämään kahdesti harjoituksista kivun takia. Esitystä ei ole koskaan kipuni takia peruttu. Se kertoo jotain, mitä varmaan minun pitäisi itse muuttaa. Samalla se kielii siitä, että kivun kanssa elämisen strategian ei pitäisi olla vain yksilön harteilla.

Näyttelijän työ on fyysistä ja se usein lisää Mettäsen kipuja. Siitä huolimatta hän ei voisi kuvitella tekevänsä mitään muuta.

Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Keskustele aiheesta 21.3. klo 23 asti.