Hyppää sisältöön

Digitaalinen kulttuuriperintö karttuu tuskaisen hitaasti – sota Ukrainassa herättää uusia huolia ainutkertaisten aineistojen katoamisesta

Kansallisarkiston ja museoviraston pääjohtajat ovat huolissaan digitointisavotan hitaudesta. Nykyisellä tahdilla kansallisperinnön talteen saaminen vie 200 vuotta.

Työntekijä Jouni Kakkonen digitoi vanhaa teosta Kansallisarkiston tiloissa.
Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen työntekijä Jouni Kakkonen digitointityössä Kansallisarkiston tiloissa. Kuva ja video: Minna Rosvall / Yle

Huoli kansallisen kulttuuriperinnön säilymisestä on noussut esiin maailman muuttuessa. Maailman digitalisoituessa on herännyt kysymys, kuinka saataisiin vanhat paperiasiakirjat ja muu aineisto myös digitaaliseen muotoon ja kaikkien kansalaisten käyttöön.

Erityisesti pulmaan ovat törmänneet sukututkijat, jotka joutuvat matkustamaan eri paikkakunnille tutkimaan sukulaistensa alkuperää. Heidän tarvitsemansa materiaali on edelleen lukkojen takana.

Uuden näkökulman digitoinnnin tärkeyteen on tuonut Euroopassa riehuva sota. Digitaalinen kulttuuriperintö on helpompi siirtää turvaan kuin valtava paperimuodossa oleva arkistomateriaali. Se on eräänlainen varmuuskopio alkuperäisestä.

Kansallisarkiston ja museoviraston pääjohtajat ovat ilmaisseet huolensa yhteisessä kannanotossa (siirryt toiseen palveluun). Euroopan komissio on suosittanut maanosan kulttuuriperinnön digitointia kokonaisuudessaan vuoteen 2025 mennessä. Suomessa digitointi kestää nykyvauhdilla 200 vuotta.

Vasta murto-osa aineistosta on saatu digitoitua

Kansallisarkiston vs. pääjohtaja Päivi Happonen kertoo, että noin miljoonan euron vuosittaisella lisärahoituksella päästäisiin tavoitteeseen, jossa 20 prosenttia aineistosta olisi digitoitu.

Kansallisarkiston vs. pääjohtaja Päivi Happonen painottaa, että aineiston digitointi on yksi keskeinen keino turvata keskeisen tiedon ja kulttuuriperinnön säilyminen myös konfliktitilanteissa. Kuva: Minna Rosvall / Yle

Suomessa kulttuuriperintöä on digitoitu 2000–luvun alusta lähtien. Museoiden noin viiden miljoonan esineen kokoelmasta on digitoitu arviolta 35 prosenttia, mutta arkistoaineistosta huomattavasti pienempi osuus.

– Noin 3,9 prosenttia Kansallisarkiston aineistomassasta on digitoitu. Tavoitteemme on saada noin 20 prosenttia analogisesta aineistosta digitaaliseen muotoon vuoteen 2030 mennessä. Komission tavoite edellyttäisi kunnollista digitointikeskusta. Kyse on loppujen lopuksi arvovalinnoista, kertoo Happonen.

Materiaalia voisi siis katsoa omalta tietokoneelta kotonaan, eikä sitä tarvitsisi tilata tutkijasaliin jonnekin päin Suomea tai tilata kaukolainaa.

Turkulainen historian tutkija ja sukututkimuksen opettaja Veli Pekka Toropainen on innoissaan. Hän painottaa myös arkistojen pelastamista tuleville sukupolville varsinkin nyt, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan varjostaa koko Eurooppaa.

– Arkistothan sijaitsevat kaupungeissa. Yksi kunnon osuma ja tulipalo, niin ainutkertainen materiaali on menetetty. Viime sodan aikana asiakirjoja lähetettiin turvaan Ruotsiin, että jäisi edes jälki täällä asuneesta Suomen kansasta, kertoo Toropainen.

Vapaaehtoiset ja sukututkijat apuna urakassa

Käytännössä digitointia tehdään Kansallisarkistossa valokuvaamalla vanhoja sidoksia aukeama kerrallaan.

– Meillä on 3–4 työntekijää, mutta vapaaehtoiset ja sukututkijat ovat innokkaita auttamaan. He voivat käyttää materiaalia tutkimuksissaan, kertoo vs. pääjohtaja Päivi Happonen.

Kansallisarkiston toimipaikkoihin eri puolilla Suomea on pystytty viime vuoden loppupuolella hankkimaan lisää laitteita, ja sitä kautta saadaan digitointivauhtia nopeutettua ja päästään kohti tavoitetta.

– Käytössämme on myös niin sanottu massadigitointi. Siinä digitoidaan ja sisältötunnistetaan valtion hallinnon hallussa vielä olevia arkistoitavia aineistoja. Se on A4–muotoista paperia, ja noin 300 sivua minuutissa saadaan sitä kautta digitoitua, kertoo Happonen.

Digitoija Lassi Maanonen tallentaa 1900-luvun materiaalia koneella, joka kuvaa 300 kuvaa minuutissa. Päivän aikana hänen silmiensä ohi vilisee 38 000 kuvaa. Kuva: Minna Rosvall / Yle

Venäjän hyökättyä Ukrainaan kysymys myös kulttuuriperinnön turvaamisesta on Euroopassakin noussut entistä tärkeämmäksi.

– Totta kai meidän täytyy varautua. Digitointi on yksi keskeinen keino turvata se, että keskeinen tieto ja kulttuuriperintö säilyvät myös konfliktitilanteissa. Ukrainassa arkistot ovat vielä todella vähän digitoineet aineistoja.

Päivi Happosen mukaan muut maat eivät juurikaan pysty auttamaan ukrainalaisia asiakirjallisen kulttuuriperinnön talteen saamisessa. Konfliktin keskellä heidän täytyy itse pystyä miettimään keinoja analogisen aineiston pelastamiseksi.

– Esimerkiksi Italiassa elvytysrahoja tullaan käyttämään nimenomaan analogisen kulttuuriperintöaineiston digitointiin. Toivon mukaan me Suomessakin saamme rahaa tämän asian edistämiseen. Näin päästään siihen, että nykyisiin analogisiin aineistoihin sisältyvä tieto olisi digitaalisesti tutkijoiden ja kansalaisten käytettävissä, kertoo Happonen.

Kansallisarkiston kehittämispäällikkö Tomi Ahoranta esittelee vuodelta 1788 olevaa teosta. Kuva: Minna Rosvall / Yle

Digitaalisen perinnön turvaaminen on mukana Suomen hallitusohjelmassa. Käytännön toteutuksessa on vielä parannettavaa.

– Toivon, että ehtisimme vielä käydä strategista keskustelua erityisesti opetus- ja kulttuuriministeriön ja toivon mukaan myös valtiovarainministeriön kanssa. Tavoite on, että saadaan edistettyä hallitusohjelman linjausta, että Suomella on pysyvää digitaalista historiaa, sanoo Happonen.

Sukututkijoilla on Päivi Happosen mukaan jo hyvä tilanne, sillä kirkonkirjat on saatu pääosin digitoitua. Diginatiivit yliopisto-opiskelijat käyttävät opinnäytetöissään digitaalisia aineistoja, mutta jatkossa aineiston määrä lisääntyisi.

– Olemme olleet mukana EU-projektissa, jossa on kehitetty tekoälymenetelmää käsinkirjoitetun tekstin sisällöntunnistamiseen. Esimerkiksi 1800-luvun käräjäpöytäkirjat on digitoitu, ja ne on sisältötunnistettu. Opiskelija voi tehdä niihin sisältöhakuja Kansallisarkiston verkkopalveluiden kautta.

Vanhat teokset on luonnollisesti kirjoitettu hienolla käsialalla. Uuden tekniikan avulla tekstin seasta voi etsiä tietoja hakusanalla. Lukijan ei siis välttämättä tarvitse hallita vanhan käsialan kiemuroita. Kuva: Minna Rosvall / Yle

Kaikki tieto ei todellakaan ole netissä

Historiantutkija ja sukututkimuksen opettaja Veli Pekka Toropainen on ahkera arkistojen käyttäjä. Hänen väitöskirjansa aineistona olivat 1600–luvun oikeuden pöytäkirjat.

Tutkimustyö oli pitkälti fyysisestä istumista Turun ja Tallinnan kaupunginarkistoissa, mutta esimerkiksi Tukholman Riksarkivetin materiaali oli digitoitu ja vapaasti saatavissa netissä.

– Vanhin materiaali Ruotsin ajalta 1800-luvun alkuun on pääsääntöisesti digitoituna. Näin on paljon maailmalla. Arkistomatkoja ei tarvitse tehdä niin paljon kuin 40 vuotta sitten, kertoo Toropainen.

Sukututkimuksen opettajana hän muistuttaa, että suurin osa menneistä sukupolvista kertyneestä materiaalista on edelleen arkistojen kätköissä.

– Sukututkimusohjelmia markkinoidaan niin, että harrastuksen aloittava saattaa käsittää kaiken tiedon olevan netissä. Digitaalinen materiaali lisääntyy, mutta monesti kaikkein kertovimmat lähteet on digitoimatta.

Esimerkiksi Toropaisen omasta isoisästä, tämän isästä sekä ukista on paljon materiaalia oikeuspöytäkirjoissa, mutta ne ovat luettavissa vain Kansallisarkiston Joensuun toimipisteessä. Digitalisaatio tasa-arvoistaa käyttäjät, kun aineistot ovat kaikkien tavoitettavissa.

–Nopea digitointi on tärkeää, jos aiotaan saattaa sadan tai kahden sadan vuoden takainen materiaali käyttöön. Se on vanhaa lumppupaperia, joka säilyy aika hyvin. Meillä on myös kirjallisuutta, joka tuhoaa eli syö itseään. Se on happopaperia, kertoo Toropainen.

Tutkija ja sukututkimuksen opettaja Veli Pekka Toropainen on tyytyväinen, että materiaalia voi katsoa yhä enemmän kotona. Kuva: Minna Rosvall / Yle

Parhaillaan Veli Pekka Toropaisella on työn alla useita tutkimuksia ja kirjoja pääosin digitoidusta materiaalista.

Turun käsityöläisiä koskeva kirja ei kuitenkaan synny pelkän digitoidun materiaalin ansiosta. Heitä koskeva materiaali on kokonaan alkuperäislähteiden varassa.

– Käyn läpi arkistossa esimerkiksi heidän oikeuspöytäkirjojaan, jotka liittyvät ammatinharjoittamiseen. Heidän tilikirjansa, kirjeenvaihtonsa ja mestarikirjansa on käytävä läpi arkistossa. Tuntuu siltä, että materiaalien tarvitsijoita on yhä enemmän. Siksi on tärkeää, että ne ovat tavoitettavissa, missä ikinä ihmiset ovatkaan, pohtii Toropainen.

Voit keskustella aiheesta Yle Tunnuksella. Kommentointi sulkeutuu 24.3. kello 23.

Lue lisää:

.
.