Hyppää sisältöön

Ari Lahtonen, 32, yritti opetella koulukirjoja ulkoa ala-asteella ja ajoi itsensä loppuun lukiossa – nyt hän pyrkii eroon häpeästä

Perfektionismi ja pelot ovat piinanneet Ari Lahtosta lapsesta asti. Möyhemmin ne saivat nimiä: ahdistus, masennus ja pakko-oireet. Nyt mielenterveyskuntoutuja opettelee hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Ari Lahtonen radiostudiossa kuulokkeet päässä.
Lahtonen on haaveillut pitkään radiouutisten lukemisesta. Se haave toteutui tällä viikolla Ylen suorassa lähetyksessä.

Oppikirjat pitää opetella ulkoa. Kaikista kokeista pitää saada kymppi.

Ari Lahtonen ajatteli niin alakoululaisena. Perfektionismi ja pelot alkoivat piinata alle kymmenvuotiaana, ja koulu haukkasi valtaosan vapaa-ajasta. Ystävien saaminen oli hankalaa, ja Lahtonen eristäytyi ikätovereistaan.

Myöhemmin tunteet muuttuivat diagnooseiksi: ahdistus, masennus, pakko-oireet.

Nyt 32-vuotiaana Lahtonen opettelee hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

– Ihannetilanne olisi, että ei tarvitsisi hävetä toisten ihmisten edessä sitä, millainen olen. Oppisi, että riitän tällaisena kuin olen. Matka on ollut pitkä ja hidas, mutta toivon todella, että lopussa odottaa palkinto.

Ari Lahtonen sai vinkkejä uutistenlukuun Ylen toimittajalta Tuukka Lukinmaalta. Kuva: Simo Pitkänen / Yle

Yksi Lahtosen haaveista toteutui tällä viikolla.

Hän on haaveillut vuosia radiouutisten lukemisesta. Nyt hän pääsi kokeilemaan sitä Ylen suorassa lähetyksessä.

– Olen kiitollinen, että sain tällaisen huippuhetken. Tällaiset hetket ovat arjen suola, ja niistä saa voimaa tavalliseen taivallukseen ja tulevaisuuden haasteisiin.

Erityisen tärkeitä ne ovat Lahtosen mielestä mielenterveyskuntoutujille.

– Toivon yhteiskuntaan hyväksyvää ilmapiiriä, jossa kaikki saisivat mahdollisuuksia toteuttaa haaveitaan.

Erilainen kuin muut

Hankaluudet alkoivat syntymässä.

Lahtonen tuli maailmaan etuajassa ja joutui keskoskaappiin, koska ei pystynyt hengittämään itse.

Kaksivuotiaana hänellä diagnosoitiin lievä cp-vamma. Se näkyy yhä jäykkyytenä ja puutteellisina liikeratoina vasemmalla puolen. Vähän myöhemmin huomattiin lievät oppimisvaikeudet esimerkiksi matikassa.

Alakoulussa Lahtosesta alkoi tuntua, että hän on erilainen kuin muut. Silloin alkoivat myös pelot ja perfektionismi.

– Tiedostin hyvin varhain, että maailma on aika monimutkainen paikka, hän sanoo.

Vanhemmat ottivat yhteyttä lastenpsykiatrian poliklinikalle, kun Lahtonen oli 11-vuotias. 13-vuotiaana hän aloitti kuntoutuspsykoterapian.

Burn out lukiossa

Tuntui kuin olisi veitsi kurkulla.

Se alkoi yläasteella, kun vaatimustaso koulussa nousi.

– Tuli tunne, että pitäisi onnistua täydellisesti, jotta olisin hyväksytty muiden ihmisten silmissä, Lahtonen kuvaa.

Hän ajoi itsensä burn outin partaalle jo yläasteella.

Totaalinen loppuunpalaminen iski lukion ensimmäisen vuoden keväällä. Vaatimustaso kiristyi taas. Lahtonen teki koulutehtäviä ja luki kokeisiin yömyöhään asti.

– Ahdistus oli koko ajan läsnä, Lahtonen sanoo.

Silloin hän päätyi hoitojaksolle nuorisopsykiatrian osastolle ja sai psyykenlääkkeet.

Radion kuuntelusta tuli tärkeä osa Lahtosen arkea jo ala-asteella. Ensin hän kuunteli radiosta lähinnä musiikkia. Paljon myöhemmin hän luki vapaaehtoisena sanomalehtiä ääneen vanhuksille. Silloin heräsi kiinnostus uutistyöhön. Kuva: Simo Pitkänen / Yle

Lahtonen oli pois koulusta puolisen vuotta, mutta palasi lukio-opintojen pariin seuraavana syksynä.

Sitten iski paniikkihäiriö. Ahdistus purkautui fyysisenä oirehdintana. Kädet ja jalat puutuivat välillä täysin, eikä hän pystynyt liikuttamaan niitä lainkaan.

Lahtonen eristäytyi yhä ikätovereistaan. Mielenterveyden ongelmat ottivat koville, ja kaikki voimat menivät kouluun.

– Minut pelasti se, että näin koulussa päivittäin omanikäistä porukkaa. Muuten olisi mennyt tosi heikosti. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää olisi ollut olla enemmän tekemisissä omanikäisten kanssa.

Kaikesta huolimatta hän suoritti lukion neljässä vuodessa ja lähti sitten kotitalousoppilaitokseen kotityö ja puhdistuspalveluiden perustutkinnon opintoihin. Sittemmin hän opiskeli myös hoitoalaa Karstulan evankelisessa opistossa.

Häpeä johti salailuun

Valtava häpeä iski täysi-ikäisyyden kynnyksellä.

Se johtui erilaisuuden tunteesta. Lahtonen ei pystynyt kantamaan vastuuta eikä ottamaan aikuisuuden askelia samaa tahtia ikätovereidensa kanssa.

Hän alkoi salailla ongelmiaan. Hän ei uskaltanut tunnustaa vaikkapa sitä, ettei hänellä ollut kesätyöpaikkaa, vaan keksi mieluummin valheita kyselijöille.

– Minua nolotti itseni ja oma olemiseni niin paljon, että aloin kärsiä salailun kierteestä.

Omat ongelmat ovat hävettäneet Lahtosta pitkään. Nyt hän pyrkii eroon häpeästä. Kuva: Simo Pitkänen / Yle

Elämänhallinta petti, kun Lahtonen muutti pois vanhempiensa luota. Hän ei nukkunut öitä, vaan siivosi huonettaan ja teki koulutehtäviä.

Lahtonen sinnitteli vuoden Karstulan evakelisen opiston asuntolassa ja sen jälkeen kaksi vuotta aivan omillaan.

Sitten oli pakko hakea apua.

Hän muutti Jyväskylään tuetun asumisen piiriin 2017. Kolme viikkoa sitten hän vaihtoi kevyemmin tuettuun asumiseen, jossa henkilökunta on paikalla vain päivisin.

– Rakastavat vanhemmat ovat olleet kantava voima kaikki nämä vuodet. Lisäksi apuna on ollut ammattilaisten verkostoja, Lahtonen kiittelee.

Hän on käynyt fysioterapiassa ja toimintaterapiassa, psykiatrien juttusilla ja kuntoutuspsykoterapiassa. Hän on osallistunut kuntouttavaan työtoimintaan ja sosiaalihuoltolain mukaiseen työtoimintaan. Hän on mukana myös ryhmätoiminnassa.

– Olemme onnekkaassa asemassa Suomessa, koska täällä pidetään huolta niistä, jotka eivät itse pärjää.

Lahtonen vieraili Yle Jyväskylän radiostudiossa Joni Pakarisen haastateltavana. Kuva: Simo Pitkänen / Yle

Parannettavaakin olisi. Lahtosen mielestä mielenterveyspuolen avun piirin pitäisi päästä nykyistä nopeammin, joten työntekijät tarvitsisivat lisää aikaa ja resursseja.

– Uskon, että se maksaisi itsensä takaisin yhteiskunnalle, jos mielenterveys- ja sosiaalipalvelut saisivat lisää määrärahoja.

Kaverit eivät käännä selkäänsä

Nyt Lahtonen harjoittelee arjen hallintaa pienin askelin ja opettelee puhumaan vaikeuksistaan rehellisesti.

– Mielenterveyspuolen asiat ovat monesti hyvin pitkiä prosesseja. Niihin täytyy suhtautua niin, että nopeaa ratkaisua ei usein ole, hän huomauttaa.

Yhteiskunta on muuttunut Lahtosen mielestä parempaan suuntaan. Mielenterveysasiat ovat yhä enemmän esillä ja niistä on aiempaa helpompi puhua.

Lahtonen on itsekin löytänyt ikäisiään ystäviä, jotka eivät kavahda hänen tilannettaan.

– Olen kiitollinen, että ikäiseni kolmikymppiset eivät käännä selkäänsä. Suurin osa reagoi positiivisesti, kun uskallan olla rehellinen tilanteestani.

Silti hän arvelee, että moni mielenterveyskuntoutuja häpeää edelleen tilannettaan eikä uskalla kertoa siitä avoimesti.

– Tämä on pitkä prosessi yhteiskunnankin tasolla, hän sanoo.

Lahtonen toivoo, että voisi joku päivä asua itsenäisesti. Hän haluaa läheisiä ihmisiä ja elämänkumppanin.

Hän haluaa myös löytää oman juttunsa, jota opiskella ja johon työllistyä. Radion uutistoimittajan työ voisi olla unelmien täyttymys, mutta Lahtonen ottaa päivän kerrallaan.

– Katsotaan, mihin elämä vie. Minulla on ihan arkipäiväisiä toiveita, samanlaisia kuin varmasti jokaisella ihmisellä. Me kuntoutujat haluamme elää rauhallista ja tasapainoista elämää, joka tuntuu merkitykselliseltä.

.
.