Hyppää sisältöön

Väinö Liukkonen, 90, selvisi koronasta, mutta Helka-vaimo ei – urheilullinen huumorimies haluaa lähteä "saappaat jalassa", kun se hetki koittaa

Väinö ja Helka Liukkosen avioliitto kesti 63 vuotta. Leskimies tietää, mikä on pitkän parisuhteen salaisuus.

Väinö Liukkonen treenaa vinoja vatsalihaksia kuntosalilaitteessa. Kuva: Kristiina Lehto / Yle

Väinö Liukkonen, 90, vääntää vatsalihasliikkeitä kuntosalilla ripeään tahtiin.

– Täytyy saada vähän voimaa vatsalihaksiin, että voi mennä rannalle pullistelemaan, Liukkonen toteaa ja nauraa päälle.

Miehellä on edelleen huumorintaju tallella, vaikka pitkään elämään on mahtunut sekä tyyntä että myrskyä.

Ison menetyksen hän joutui kokemaan reilu vuosi sitten maaliskuussa, kun Helka-vaimo kuoli koronaviruksen aiheuttamaan sairauteen. Siihen päättyi 63 vuotta kestänyt avioliitto.

– Ei tarvinnut riidellä oikeastaan koskaan. Kyllä me tulimme toimeen. Voi luoja, että niitä on semmoisiakin, että ne toisia muksii. Ne on sitten tyhmiä kavereita.

Liukkonen tietää, mikä hyvässä ihmissuhteessa on tärkeää: kyky kuunnella toista.

– Se on yksi tärkeimpiä asioita. Jos toisen kanssa keskustelee, malttaa kuunnella sitä, joka puhuu. Kuuntelu on yhtä tärkeää kuin viestin tuominen. Jos siihen päälle puhuu, siitä ei tule mitään.

Väinö Liukkonen joutui palaamaan sairaalasta tyhjään kotiin ilman Helka-vaimoaan. Kuva: Kristiina Lehto / Yle

Vaimon muistotilaisuus vietettiin sairaalassa

Väinö Liukkonen oli itsekin Helsingin Laakson sairaalassa koronan vuoksi samaan aikaan vaimonsa kanssa. Hän oli enimmäkseen tajuttomassa tilassa.

– Korona teki minulle tepposensa. Kolme viikkoa olin teillä tietämättömillä. En tiennyt tästä maailmasta mitään.

Liukkosella on vain hämäriä muistikuvia sairaalassa pidetystä vaimon muistotilaisuudesta. Paikalla sai olla enintään kuusi henkeä, kun Helka Liukkonen siunattiin viimeiseen lepoon.

Kun vakavin vaihe Liukkosen omasta sairaudesta oli ohi, hänet siirrettiin kolmeksi kuukaudeksi Kaunialan sairaalaan toipumaan.

– Luulin, että jään sinne kuolemaan, että en tule kotiin enää ollenkaan. Mutta kissanviikset. Lääkäri tuli ja sanoi, että olet niin hyväkuntoinen, että pääset kotiin. Minä sanoin sille, että en ole. Minä en tyhjään kotiin mene, kun ei ole kuin tyhjät seinät siellä, mutta se sanoi, että täällä ei voi pitää.

Kotona elämä jatkui. Liukkonen hyväksyi vaimonsa kuoleman.

– Jokaiselle tulee vuorollaan lähtö. Se täytyy jokaisen ymmärtää.

Viimeinen ryyppyreissu 60-luvulla

Rutiinia ja rytmiä Liukkosen elämään toi liikunnan harrastaminen, jonka hän oli ottanut tavakseen jo kolmekymppisenä miehenä, kun laittoi korkin kiinni.

– Kun jätin alkoholin pois ja mietin, miten saan ajan kulumaan, minä urheilin. Hitto soikoon, tässä ei tarttisi muuten kukkua enää.

Raitistumiseen johtaneet käänteet ovat kirkkaana Liukkosen mielessä.

Oli heinäkuun 23. päivä vuonna 1963, kun Keski-Suomesta tuli eräs "pelimies" kylään Liukkosten kotiin. Kun miehet palasivat ravintolareissulta, vieras meni maate sänkyyn, jossa oli puiset reunat. Liukkonen jäi nojailemaan sängyn laidalle ja jutustelemaan kaverinsa kanssa, kunnes nukahti niille sijoilleen.

Liukkonen harrasti aktiivisesti hiihtoa aina siihen saakka, kun sairastui koronaan. Kuva: Kristiina Lehto / Yle

Aamulla herättyään Liukkonen huomasi kätensä puutuneen sängyn reunaa vasten niin pahasti, että se oli täysin toimintakyvytön. Sairauslomaa tuli töistä peräti kuusi viikkoa.

Huolena oli, merkitseekö lääkäri todistukseen, että alkoholilla oli osuutta asiaan. Merkintää ei paperiin tullut, mutta Liukkonen oppi läksynsä ja rupesi raittiiksi.

Elintarviketehtaalla lvi-teknikkona työskennellyt Liukkonen sai samalla kuusi viikkoa vapaa-aikaa, jonka hän vietti pitkälti rannalla viisivuotiaan tyttärensä kanssa.

Notkea kuin iilimato

Töihin paluun jälkeen alkoi terveellinen urheilijan elämä. Toki Liukkonen oli hiihtänyt jo pikkupoikana, mutta nyt hän innostui lajista uudestaan oikein tosimielellä.

Liukkosella on kaapissa muistona rivi palkintopokaaleja, jotka hän on voittanut Suomen Työväenliiton Urheiluliiton eli TUL ry:n kisoissa.

Myös työkavereiden kanssa pidettiin hiihtokisoja Helsingissä Pirkkolan urheilupuiston laduilla. Kilpailuhenki motivoi treenaamaan. Liukkosta naurattaa vieläkin, kun hän muistelee vanhoja kisa-aikoja, kun onnistui yllättämään työkaverin omalla hiihtotaidollaan.

– Se kysyi minulta, että missä sinä olet oppinut hiihtämään. Sanoin, että olen oppinut hiihtämään jo ennen kuin sie olet syntynyt.

Palkintopokaalit muistuttavat nuoruudesta. Kuva: Kristiina Lehto / Yle

Eikä siinä kaikki. Liukkonen ryhtyi myös venyttelemään päivittäin Hiihtäjä-lehdestä talteen ottamiensa ohjeiden mukaan. Hän kertoo tulleensa notkeaksi kuin "iilimato".

– Tulin niin perkuleen notkeaksi, että voi luoja niitä päiviä.

Uusi kaveri löytyi palvelutalosta

Liikunnallinen elämäntapa on säilynyt vanhuuteen saakka. Tosin hiihtäminen jäi viime keväänä, kun Liukkonen sairastui koronaan, mutta hän jumppaa edelleen ja käy kuntosalilla.

Näitä harrastuksia on hyvä jatkaa palvelutalossa, jonne Liukkonen muutti maaliskuun loppupuolella. Siellä hän asuu omassa huoneessaan, mutta ruokailee yhteisissä tiloissa muiden asukkaiden kanssa. Juttuseura piristää mukavasti.

– Ei tarvitse ajatella aina menneitä, kun on niitä vaikeitakin aikoja ollut elämässä.

Kuntosalilta Väinö Liukkonen löysi samanhenkisen kaverin, ja miehet käyvät treenaamassa yhdessä melkein joka aamu.

Väinö Liukkonen tekee reisitreeniä. Kuva: Kristiina Lehto / Yle

Kuolema ei pelota

Elämän ehtoopuolella Liukkonen nauttii hyvistä hetkistä, mutta on myös sinut kuoleman kanssa. Hän toivoo, että kunto ja terveys pysyvät hyvinä siihen saakka.

– Että järki olisi tässä asennossa kuin se tänä päivänä on. Ja kun tulee se huono hetki, niin ei tarvitsisi kärsiä vaan kuolisi saappaat jalassa.

Hän haluaisi tehdä itse päätöksen elämänsä päättymisestä, jos terveys menisi kovin heikoksi.

– Eutanasiaa ei vielä ole toiminnassa, mutta olisi kaikkein parasta, että saisi itse järjissään olevana sanoa, että nyt se elämä on loppu.

Liukkosen elämässä alkoi uusi vaihe, kun hän muutti Helander-kotiin maaliskuun lopussa. Kuva: Kristiina Lehto / Yle

Valokuvamalliksi 90-vuotiaana

Vielä Liukkosen elämä ei ole loppu, ja siihen mahtuu edelleen uusia, kivoja kokemuksia. Liukkosesta tuli valokuvamalli tänä keväänä esillä olevaan näyttelyyn Valo piirtää kasvojesi uurteet.

Valokuvaaja Sonja Tolonen ja yhteisötaiteilija Martta Pesonen tapasivat ikääntyneitä ja kuvasivat näitä heidän kodeissaan. Kuvaushetket olivat myös mukavia juttutuokioita, mutta hieman itsekriittisesti Liukkonen suhtautuu omaan kuvaansa.

– Ihan kiva se on, mutta kun ei ole hampaita enää ollenkaan. Toisilla nousee ylähuuli ylös, että näkee hammasrivin.

Se ei kuitenkaan estä Väinö Liukkosta hymyilemästä, kuten kuvasta näkyy.

Valokuvaaja Sonja Tolonen kuvasi Liukkosen tämän vanhassa kodissa syksyllä 2021. Näyttely on esillä Maunulatalossa 11.4.–2.5. Lisäksi näyttelyn voi nähdä kevään aikana Kustaankartanon palvelukeskuksessa sekä Helsingin kaupunginteatterin lämpiössä. Kuva: Sonja Tolonen

Kuuntele, kun Väinö Liukkonen kertoo elämästään omin sanoin Ylen toimittajalle Olli-Pekka Kursille ja valokuvaaja Sonja Toloselle:

Toimittaja Olli-Pekka Kursi haastatteli Väinö Liukkosta tämän kotona Pohjois-Haagassa maaliskuun lopussa. Mukana oli myös valokuvaaja Sonja Tolonen.

Mitä ajatuksia juttu herätti? Keskustelu on auki sunnuntaihin 17. huhtikuuta kello 23:een asti.

.
.