Hyppää sisältöön

Reetta Rädyn kolumni: Maailma on helvetinkone, jossa kaikki liittyy kaikkeen

Planeetan tulevaisuuden suurimmat kysymykset eivät koske turvetta, bensaa tai lihansyöntiä, vaan sitä, että mitään erillisiä ilmasto- tai ympäristöasioita ei ole olemassakaan, kirjoittaa Räty.

Kun kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi uusimmat tuomiopäivän tietonsa, oli selvää, että uutiset jäävät nyt Ukrainan sodan varjoon. Mutta nopeasti valkeni, että näilläkin asioilla,ympäristötuholla ja sodalla, on suora yhteys. Mehän rahoitamme Venäjän sotimista ostamalla siltä fossiilista energiaa.

Suurin ilmastouutinen ei enää liitykään siihen, kuinka korkealle meri nousee ja kuinka paljon jäätikkö on jo sulanut. Isompi asia on se, että mitään erillistä ilmastopolitiikkaa tai ilmastopäätöksiä tai ilmastoasiaa ei ole olemassa. Suuret uhkamme syntyvät monimutkaisia reittejä. Pandemiakin liittyy villieläinten riistoon (siirryt toiseen palveluun) ja fossiiliriippuvuus liittyy sotaan.

Ei ole erillisiä ympäristöasioita, turvallisuuspolitiikan asioita, suurvaltapolitiikan asioita ja maahanmuuton asioita. Ei ole erikseen kauppapolitiikkaa ja urheilua, eikä geopolitiikkaa ja energiaratkaisuja. Ei siis myöskään sotaa, joka ei liittyisi ilmastokriisiin.

On vain tämä elämä, jota elämme – eikä näin voi elää.

Ympäristökriisejä kuvataan usein vain luonnontieteellisten lukujen kautta.

Maaliskuun IPCC-raportissa käsiteltiin ensimmäistä kertaa ilmastoahdistusta. Raportissa otettiin esille myös alkuperäiskansojen tilanne ja kolonialismin taakka. Ympäristökriiseissä ei siis ole kyse vain luonnontieteellisistä faktoista.

Kyse on siitä, että koko systeemi tuntuu olevan mätä. Nykyinen hyvinvointi syntyi epäoikeudenmukaisesti, ja nykyinen kriisi kohtelee maailmaa epäoikeudenmukaisesti. Tässä sitä ollaan, monimutkaisten riippuvuuksien ja kytkösten äärellä, ihmettelemässä, mitä on tullut tehtyä. Maailma näyttää helvetinkoneelta, jonka purkaminen on sekä välttämätöntä että mahdotonta.

Tekniset innovaatiot ratkaisevat osan kriisistä, mutta ne eivät korjaa valuvikoja: talouden ylivaltaa, huono-osaisuuden kasautumista – ylikulutuspäivääkin vietettiin jo viime viikolla.

Ongelma olemme me ihmiset. Silti ympäristökriisejä kuvataan usein vain luonnontieteellisten lukujen kautta. On asteet, gigatonnit, niiden nousut ja laskut. Mutta ympäristöongelmat ovat yhteiskunnallisia, systeemisiä. Siksi ilmastoasioita ei saa puskea mihinkään erilliseen ilmastosiiloon.

Valtiovarainministeri on ilmastoministeri, halusi hän sitä tai ei.

Olemme jaotelleet maailmamme valtionhallinnossa, uutisissa ja tieteenaloissa eri sektoreihin. Ehkä se tehnyt asioista hallittavia, mutta se on myös auttanut sulkemaan silmämme siltä, että todellisuudessa ei ole ihmistä erillään luonnosta, ei taloutta erillään planeetan kantokyvystä.

Valtiovarainministeri on ilmastoministeri, halusi hän sitä tai ei.

Ympäristödialogeja-keskustelusarjassa (siirryt toiseen palveluun) puhuttiin hiljattain siitä, miten ympäristö-, energia- ja turvallisuuspolitiikka kietoutuvat toisiinsa. Keskustelussa annettiin myös yksi vastaus siihen, miten on mahdollista, että 1980-luvulta asti olemme tienneet ajavamme ympäristön näkökulmasta päin seinää – ja silti meillä on edelleen sama suunta.

Ympäristöpolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen Helsingin yliopistosta huomautti, että ylivoimaisesti suurin osa ilmastotutkimuksesta on luonnontieteellistä tutkimusta. Mutta kun kerrotaan, mitä ilmastokriisin takia pitää tehdä tai millaisia kompromisseja on edessä, puhutaan ihmisistä, valtioista ja politiikasta – ei ilmakehästä.

– Nämä ovat yhteiskuntatieteellisiä kysymyksiä, ei luonnontieteellisiä kysymyksiä. Tarvittaisiin paljon enemmän satsauksia yhteiskuntatieteelliseen ilmastotutkimukseen, hän sanoi.

Kysymys turvetuotannostakin on mitä simppelein verrattuna siihen, millaisesta systeemistä hyvinvointimme on peräisin.

Näinhän se juuri on. Ilmastopolitiikka ja -päätökset kaipaavat yhteiskunnallista tulkintaa, ja yhteiskunnallinen keskustelu kaipaa näkemyksiä paljon vaikeammista asioista kuin liha tai auto.

Hankala kysymys turvetuotannostakin on mitä simppelein asia verrattuna paljon eksistentiaalisempaan asiaan, nimittäin siihen, millaisesta systeemistä materiaalinen hyvinvointimme on peräisin.

Ikääntyvässä Suomessa, sodan ja kriisien aikakaudella, pandemialaskujen äärellä on selvää, että yhteistä kakkua tekee mieli kasvattaa. Mutta millä ehdoilla se tehdään?

Tilanne keväällä 2022: kaikki liittyy kaikkeen. Olemme yhteydessä toisiimme. Se on ainoa toivomme.

Reetta Räty

Kirjoittaja on osa ongelmaa.

Voit keskustella kolumnista 9.4. klo 23.00 asti.

.
.