Hyppää sisältöön

Takaa-ajoja, uponneita pirtulaivoja ja kelluvia kanistereita – viinan salakuljettajille rannikon sokkeloinen saaristo oli hyvä, mutta vaarallinen piilopaikka

Vaasan saaristoon upposi kieltolain aikaan ainakin yhdeksän pirtulaivaa. Myös Kokkolan seudulla salakuljetus oli bisnestä. Kieltolain päättymisestä on kulunut 90 vuotta.

Museovirastolla Suomen merimuseon kokoelmissa on kuva kaljaasi Ainon kannelta. Tietojen mukaan Ainoa käytettiin Itämeren pirtu- ja bensiiniliikenteessä 1920-30 -luvuilla. (Kuvituskuva) Kuva: Museovirasto / Suomen merimuseon kokoelma

Kieltolaki päättyi tasan 90 vuotta sitten eli 5. huhtikuuta 1932.

Päätöstä siivittivät kieltolain loppupuolelle iskenyt lama ja tarve saada myös alkoholin myynnistä verotulot valtion kassaan.

Muutamaa kuukautta aikaisemmin, vuodenvaihteessa 1931–32 järjestetyn kansanäänestyksen viesti oli selvä: yli 70 prosenttia kannatti muidenkin kuin mietojen alkoholijuomien valmistuksen ja kaupan sallimista.

Vuonna 1919 alkaneella alkoholin kieltolailla haluttiin saada kansasta raitis, mutta synnytettiinkin Suomen ensimmäinen järjestäytyneen rikollisuuden aalto.

Osa rikastui. Osa menetti kaiken omaisuutensa ja jotkut myös henkensä.

Anna Puikko tutkii papereita työpöytänsä ääressä.
Yksi kieltolain aikaisista salakuljettajien ja viranomaisten yhteenotoista tapahtui Pietarsaaren edustalla 1930, kertoo tietopalvelulamanuenssi Anna Katriina Puikko K.H.Renlundin museosta Kokkolasta.

Sopivan sokkeloista seutua

Viinan salakuljetus alkoi Suomenlahdelta ja laajeni kieltolain jatkuessa myös Pohjanlahdelle.

Yksi rannikon tärkeimmistä salakuljettajien tukikohdista oli Vaasa saaristoineen.

Se oli muuhun rannikkoseutuun verrattuna sokkeloisempi ja vaikeakulkuisempi – ja siksi vaikea valvoa.

Toisaalta, Pohjanmaan museon maakuntamuseotutkija Kaj Höglundin mukaan saariston sokkeloisuus teki siitä vaarallisen, myös salakuljettajille.

– Meillä on tiedossa yhdeksän pirtualusta, jotka ovat uponneet Vaasan saaristoon tai sen lähialueille, Höglund sanoo.

Pohjanlahden rannikolla merkittävää pirturallia käytiin myös esimerkiksi Pietarsaaren seudulla.

Myös Kokkola oli tunnettu vilkkaana solmukohtana, jonne viinaa tuotiin mereltä ja josta sitä jaettiin kuljetettavaksi sisämaahan. Kokkolalaissalakuljettajien ketjut ulottuivat Itä-Suomeen asti.

Varmasti paikalliset ovat tienneet salakuljetuksesta. Aikalaiskertomusten mukaan osa poliiseistakin katsoi välillä läpi sormien.

Anna Katriina Puikko

Huippuhienoja ja -huonoja pirtulaivoja

Pirtua ja muita alkoholijuomia tuotiin usein entisillä saksalaisilla ja englantilaisilla torpedoveneillä, mutta myös rahtilaivoissa ja jopa matkustajalaivoilla Virosta, Saksasta ja Puolasta.

Vaikka osa salakuljettajien aluksista oli huippumoderneja ja nopeita, osa oli tarkoituksella huonokuntoisia.

– Niin omistajille ei koitunut niin isoja taloudellisia menetyksiä, jos alus upposi tai joutui viranomaisten käsiin, Höglund sanoo.

Yleensä suurempi pirtualus ankkuroitiin kansainvälisille vesille ja lastit haettiin nopeilla moottoriveneillä laivan kyljestä mantereelle.

Monissa veneissä oli salakuljetusta varten korotetut laidat ja valepohjat.

Tullin moottorivene "tulli-sluuppi" liikkui rannikkovesillä vartiotehtävissä, mutta se ei pärjännyt salakuljettajien hirmuveneille, joissa kerrottiin olevan lentokonemoottorit. Pirtulaivat toivat suuria moottoreita pirtun ostajille. Niitä asennettiin Öjassa vankkoihin 25 jalan aluksiin, joiden hytitkin olivat suuria. (Aikalaiskertomus, Kokkola-Seura: Hame halki, pallo hukassa)

Museoviraston kuvassa on Merivartioston "moottorikelkka", jota käytettiin pirtun salakuljettajien kiinniottamiseen. Merivartiosto perustettiin valvomaan salakuljetusta 1930. Kuva: Museovirasto, historia kuvakokoelma / Valokuvaamo Pietisen kuvakokoelma

Höglundin mukaan salakuljettajilla oli kaluston suhteen etulyöntiasema viranomaisiin nähden pitkään, aivan kieltolain viimeisiin vuosiin asti.

Tilanne muuttui kesällä 1930, kun Suomeen perustettiin Merivartiosto valvomaan salakuljetusta. Nopeiden alusten lisäksi se sai käyttöönsä lentokoneita.

– Vaasa oli yksi tukikohta Junkers-koneille, joilla pyrittiin saamaan salakuljettajia kiinni, Höglund sanoo.

Merivartioston alukset varustettiin myös kiinteillä aseilla.

Puolijulkista touhua

Koska keltolakia pidettiin kansan keskuudessa alusta asti varsin epäonnistuneena, ihmisten suhtautuminen salakuljetukseen ei ollut ehkä niin kielteistä kuin olisi voinut olla.

– Kieltolakia ei kunnioitettu siinä määrin kuin muita esivallan asettamia lakeja, Höglund sanoo.

Kipsikuviin kätkettyjä pirtukanistereita 1931. Kuvaaja S. Lehtola. Kuva: Museovirasto / JOKA Journalistinen kuva-arkisto Otava

Anna Katriina Puikko kertoo, että esimerkiksi Trutklippanin majakasta takavarikoitiin 5 000 litran pirtupiilo.

– Varmasti paikalliset ovat tienneet salakuljetuksesta. Aikalaiskertomusten mukaan osa poliiseistakin katsoi välillä läpi sormien, Puikko kertoo.

Monet pitivät lakia turhana ja suojelivat salakuljettajia.

Höglund kertoo pirtualus Hirundosta, joka ajoi karille Vaasan saaristossa. Ennen kuin viranomaiset ehtivät paikalle haaksirikkoutuneeseen alukseen, olivat alueen asukkaat jo tyhjentäneet sen pirtusta.

– Kapteeni ei joutunut syytteeseen, koska pirtua ei löytynyt, Höglund sanoo.

Viinatakavarikko Repskärissä 1920-luvulla. Kuva: Vi Neristassbor rf.

Kokkolan Kälviän edustalla puolestaan paikalliset ehtivät napata kiville kararahtaneesta sakslaisesta Roslinista niin paljon pirtua, että keskipohjalaisten väitettiin olleen kaksi viikkoa ympäripäissään.

Myös poliisi ehti takavarikoida palavasta laivasta 10 000–15 000 litraa viinaa.

Laivan kapteeni ja miehistö pakenivat eri reittejä. Virolainen miehistö nousi Helsingissä laivaan, joka ajoi Suomenlahdella miinaan. Kaikki saivat surmansa.

Aikalaiskertomuksissakin pirturallia kuvataan puolijulkiseksi ja lähes hyväksytyksi rikollisuudeksi. Trokarit ja "kovaa teetä" myyvät kuppilat olivat yleisessä tiedossa.

Ei sitä vanhat kokkolalaiset pidä niin erikoisena ja ihmeellisenä asiana. Keskellä kirkasta päivää kannettiin jossakin pirtua talosta toiseen. (Aikalaiskertomus, Kokkola-Seura: Hiljaa lensi zeppeliini)

– Myös Hakalahden kaupunginosasta sanottiin, että melkein sama, minkä talon oven avaa, niin saa ostaa viinaa, Puikko sanoo.

Pirturahoilla rakennettu

Kansa ei raitistunut. Kieltolaki lisäsi juomista ja varsinkin kirkkaiden viinojen kulutusta.

Salakuljetuksesta ja myymisestä tuli monelle elinkeino, ja esimerkiksi kalastajille kaivattuja lisätuloja.

Tiedossa ei ole, kuinka paljon viinaa salakuljetettiin, kuinka paljon kaupassa liikkui rahaa ja paljonko viinaa katosi meren pohjaan tai satunnaisten löytäjien suihin.

Tiedetään, että moni talo, suurempikin rakennus, on pirturahoilla rakennettu, ja on tiettyjä sukuja ja perheitä, joiden omaisuus on pirturahoilla rakennettu.

Kaj Höglund

Kun salakuljettajien alus haaksirikkoutui, tieto siitä levisi nopeasti alueen asukkaille. Jos hyvin kävi, meressä saattoi kellua satoja tai tuhansia pirtukanistereita, jotka ihmiset kävivät keräämässä.

– Niitä ei tarvinnut edes sukeltaa talteen, Höglund sanoo.

Pirtukaupan jäljet näkyvät edelleen pohjalaiskaupungeissa, tietävät Höglund ja Puikko.

– Tiedetään, että moni talo, suurempikin rakennus, on pirturahoilla rakennettu, ja on tiettyjä sukuja ja perheitä, joiden omaisuus on pirturahoilla rakennettu, Höglund sanoo.

Osa suvuista ei salakuljetushistoriastaan kerro, osa kertoo.

Salakaupassa liikuteltiin suuria rahoja. Onnistuneet yritykset tuottivat valtavat voitot, mutta moni kiinni joutunut menetti omaisuutensa heti kerralla, ainakin, jos oli ostanut lasteja lainarahoilla. Isäntä maksoi raskaasta työstä [pirtun haku veneellä] reilun palkkion, mutta se meni iloisen elämän humussa. Vain isäntä rikastui näillä kaupoilla. (Aikalaiskertomus, Kokkola-Seura: Hame halki, pallo hukassa)

Kaleva-lehti kirjoitti pirtulaiva Roslinin karilleajosta etusivullaan. Kuva: Kati Latva-Teikari/ Yle

Aiheesta voi keskustella keskiviikkoon 6. huhtikuuta kello 23 asti.

Lue seuraavaksi:

.
.