Hyppää sisältöön

Metsän kansa -sarja kertoo ajasta, jolloin maailma oli jumalien ja haltijoiden temmellyskenttä – kirjailijalle suomalainen muinaisusko on aarrearkku

Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja on edennyt neljänteen osaan. Kirjasarja yhdistelee toisiinsa historiallista proosaa ja suomalaiseen mytologiaan pohjautuvaa fantasiaa.

Yksityiskohta Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjaan kuuluvan Tuonela-kirjan kannesta. Kuva: Gummerus

“Tenho keskittyi voimaan, jota kumpusi syvältä hänen sisältään loputtoman hyökyaallokon lailla. Karhunhammas alkoi lämmetä hänen kämmentään vasten ensin kuin arastellen, sitten muistaen oman roolinsa. Sen tehtävä oli tuottaa lisää väkeä, tehdä hänet entistä vahvemmaksi, ja niin tapahtui.”

Näin maagisissa tunnelmissa liikutaan Mikko Kamulan Kalevan pojat -romaanissa (Gummerus, 2022), joka on Metsän kansa -kirjasarjan neljäs osa. 1400-luvun lopun Savoon sijoittuva sarjaa nivoo yhteen historiallista proosaa ja suomalaisella mytologialla kuorrutettua fantasiaa. Kamula ryhtyi kehittelemään varsin poikkeuksellista yhdistelmää jo parikymmentä vuotta sitten.

– Tuntui siltä, että kotoperäinen mytologia voisi mahdollisesti olla suomalaisia kiinnostava ja läheinen aihe, josta harva kuitenkaan tietää kovin paljoa. Harrastin nuorempana fantasiakirjallisuutta, ja siitä sain idean yhdistää toisiinsa historiallista proosaa ja fantasiaa – ja nimenomaan siten, että muinaiset uskomukset ovat romaanin henkilöille ikään kuin todellisuutta.

Kamulan mukaan kahden varsin vastakkaiselta tuntuvan elementin yhdisteleminen toisiinsa ei loppujen lopuksi ole ollut kovinkaan vaikeaa osittain siksikin, että sarjan ensimmäinen romaani Ikimetsien sydänmailla (2017) tapahtui lähinnä savupirtissä asuvien ihmisten ympärillä.

– Heistä ei juurikaan ole tuolta ajalta historiallisia merkintöjä, joten olen joutunut käyttämään arkeologian ja kansatieteen ohella jonkin verran myös omaa mielikuvitustani.

Historiallisista faktoista Kamula ei ole kirjasarjassaan halunnut joustaa: hän on opiskellut folkloristiikkaa ja käyttää runsaasti aikaa erilaisten lähdemateriaalien tutkimiseen.

– Historianharrastajia löytyy Suomesta todella paljon. Jos faktat eivät ole kunnossa, se kostautuu, ja siitä huomautetaan taatusti. Jostain voi aina löytyä joku ravitsemustieteen professori, joka toteaa, ettei tuohon aikaan syöty tuollaisia ruokia.

Faktapohjaisuus pätee myös kirjasarjan sivuilla vellovaan taikuuteen ja mytologisiin elementteihin. Kirjasarjan alkupuolen arkitaikuudesta on siirrytty sujuvasti ja luontevasti kohti suomalaisen kansanperinteen suuria eeppisiä teemoja.

– Välillä joutuu toki tekemään valistuneita arvauksia siitä, mitkä taikakeinot ja uskomukset ovat olleet jollakin alueella kaikkein tyypillisimpiä, mutta myös nämä valinnat perustuvat opiskeluun ja tutkimiseen.

Tampereella asuvan Mikko Kamulan kuusiosainen Metsän kansa - kirjasarja on nyt edennyt neljänteen osaansa. Kuva: Gummerus

Suomalainen muinaisusko on aarrearkku

1800-luku ja 1900-luvun alku kansallisromanttisine aatemaailmoineen oli suomalaisen kansanrunouden ja mytologian kultakautta, eikä vähiten Elias Lönnrotin Kalevalan (1849) takia. Sittemmin innostus vähitellen laimeni ja tuntui jossakin vaiheessa jopa kadonneen lähes kokonaan.

– Viime vuosituhannen loppupuoli on nähdäkseni ollut kansanperinteen kannalta hiljaisempaa aikaa, joka on jo menossa ohitse. Nyt löytyy uusharrastajia, jotka ovat ottaneet elämäntavakseen perehtyä vanhan kansan oppeihin, viisauksiin ja runoihin, Mikko Kamula toteaa.

Vaikka toisin voisi luulla, Kamula ei ole käyttänyt kirjasarjansa lähdemateriaalina Kalevalaa, mutta on kuitenkin hakenut siitä toisinaan inspiraatiota.

– Itse asiassa Elias Lönnrot ja minä olemme molemmat tutkineet samaa lähdemateriaalia, eli Suomen kansan vanhoja runoja. En ole tekemässä uutta Kalevalaa, mutta minulla on samoja tavoitteita kuten Lönnrotillakin: haluan kertoa pitkän tarinan, jossa käsitellään suomalaista muinaisuskoa.

Ja suomalainen muinaisusko jos mikä on varsinainen aarrearkku. Tämä tulee myös hyvin esille Metsän kansa -sarjassa: tiheitä metsiä täplittävät haltijat ja maahiset, yliluonnolliset voimat kiteytyvät väki-sanassa, taikuus ja näkymättömän ja näkyvän ohut rajapinta muovaavat ihmisten jokapäiväistä elämää. Taustalla väijyy mahtava ja kammottava Pohjolan emäntä, kuoleman ja sairauksien jumalatar Loviatar, joka tunkeutuu ihmisten ajatuksiin ja haluaa tuhota maailman varastamalla sieltä itselleen kaiken lämmön.

Kalevan pojat -kirjan kansi. Kuva: Jussi Mankkinen / Yle

Itämerensuomalaisten väestöjen kuten virolaisten, karjalaisten ja suomalaisten uskonnoissa sekä saamelaisten uskonnoissa on runsaasti samankaltaista mytologiaa, mutta yllättäviä yhtäläisyyksiä löytyy kauempaakin. Mikko Kamulan mukaan esimerkiksi suuria härkäolentoja on kuvattu paitsi suomalaisessa kansanrunoudessa, myös maapallon toisella puolella, kuten muinaisessa Egyptissä ja Kreetan minolaisessa kulttuurissa.

– Tutkijoiden mukaan kyseessä on motiivi, joka on kulkeutunut suullisena perinteenä ihmiseltä toiselle hyvin pitkiäkin matkoja. Perusajatuksena on, että uskomukset liikkuvat paitsi ajassa myös paikasta toiseen.

Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustus (1896). Suomalaisessa mytologiassa Pohjolan emäntä Louhi on pahuuden ilmentymä. Hänestä käytetään myös nimeä Loviatar, sairauksien ja kuoleman tuoja. Loviatar esiintyy myös Metsän kansa -sarjassa. Kuva: Yle / Arja Lento

Taikuus oli luonnollinen osa arkipäivää

Kuten Metsän kansa -sarjasta tulee ilmi, vielä 1400-luvun lopulla Ruotsiin kuuluneen Suomen sisäosissa elettiin pitkälti vanhojen tapojen ja muinaisuskon tahdissa. Ikiaikaiset haltijaolennot, jumalat ja jumalattaret eivät olleet kadonneet minnekään, vaikka ihmisiä oli yritetty käännyttää kristinuskoon jo parin kolmen vuosisadan ajan.

– Tämä kertoo siitä, että mytologia on ollut niin vahva osa ihmisen maailman- ja minäkuvaa, ettei sitä ole pystytty muuttamaan tuosta vain. Kansa oppi ensin tuntemaan Jeesuksen ja Neitsyt Marian, jotka otettiin mukaan pakanallisiin loitsuihin. Esimerkiksi Savo oli niin periferiassa, että kristinusko sai siellä jalansijaa hyvin hitaasti, Mikko Kamula toteaa.

Kamulaa kiehtoo suomalaisessa muinaisuskossa muun muuassa siihen kuuluva monimuotoinen taikuus.

– Tuolloin oli arkitaikuutta, jota kaikki saattoivat tehdä, sekä erityistä tietäjien taikuutta. Rakennusten oviin ja seiniin piirrettiin taikamerkkejä, ja useimmiten ensimmäiseen ja viimeiseen liittyi jotakin maagista. Siirtymäriittien, kuten naimisiinmenon, kuoleman ja syntymän vanavedessä tehtiin monimutkaisempia taikoja.

Suomalaiseen muinaisuskoon on liittynyt oleellisena osana luonnon kunnioittaminen, ja Mikko Kamulan mukaan nykyihminen voisi ottaa tästä piirteestä oppia.

Ainakin luonnonmystiikan kannalta suomalaisten henkinen elämä on aiemmin ollut rikkaampaa kuin nykyisin, mutta toisaalta käsitys henkisyydestä oli erilainen.

– Henkisyyttä ei ajateltu harrastuksena, eikä tuolloin välttämättä edes ollut aikaa itsensä henkiseen kehittämiseen ja sivistämiseen, ei ainakaan savupirteissä. Kaupungeissa asuneiden varakkaiden ihmisten kohdalla tilanne oli tietenkin toinen.

Iso härkä -kirjan kansi: jättiläishärkä on ollut merkittävä olento paitsi suomalaisessa, myös egyptiläisessä ja minolaisessa mytologiassa. Kuva: Gummerus

Uhka tulee idästä

Niin, millaista elämä sitten oikein oli viisisataa vuotta sitten savolaisessa savupirtissä jylhän korven keskellä? Ihminen on sopeutuvainen: Mikko Kamulan mukaan elämä oli tuolloin paljon vaikeampaa ja rankempaa, mutta siinä nähtiin yhtä lailla hyviä ja huonoja puolia, kuten nähdään nykyisinkin.

– Työpäivät saattoivat kestää koko hereilläolon ajan, ja vuosikierto määritti kaikkea. Koska sähköä ei ollut ja puolet vuodesta oli pimeää, oli pakko pysytellä sisätiloissa, jos halusi pysyä lämpimänä. Savupirteissähän ei ollut myöskään ikkunoita, joten kyllähän talviaka rajoitti elämänmenoa aika lailla.

Metsän kansa -sarjan tapahtuma-aikaan kuuluvat myös väkivalta ja sapelien kalistelu. Tästä voi päätellä, että vuosisatojen aikana yksi asia on pysynyt muuttumattomana: uhka on tullut ja tulee idästä.

– Itärajalla on nahistu aina todella paljon, ja jossakin vaiheessa Ruotsin historia on ollut joka suuntaan todella sotainen. 1400-luvulla sota Venäjän tai tuolloisen Moskovan valtion kanssa oli yhtä todennäköistä kuin sota Tanskan tai jonkun Itämeren eteläpuolella sijaitsevan valtion kanssa. Mutta idän suhteen historiasta ei löydy merkkejä, että kyseessä olisi ohimenevä ilmiö, Mikko Kamula summaa.

Voit keskustella aiheesta sunnuntaihin 17.4. klo 23:een asti.

Muokattu 19.4. klo 11:35: Tarkennettu lausetta, joka käsittelee itämerensuomalaisia uskontoja. Saamelaisten uskontojen mytologia ei kuulu itämerensuomalaisten väestöjen uskontoihin, kuten virkkeessä aiemmin luki.

.
.