Hyppää sisältöön
Mielipide
Kolumnit

Emilia Kujalan kolumni: Elä kuin viimeistä päivää – ja uuvu

Täyden elämän eläminen nähdään vastakohtana suorittamiselle, mutta onko se sitä sittenkään? pohtii Kujala.

Tänään kohtasin aikaoptimismiin taipuvaiselle milleniaalille tavanomaisen pulman: Vuorokaudessa on 24 tuntia. Se on auttamattomasti liian vähän kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä.

Myönnän olevani krooninen puuhastelija. Etuoikeutettu maailmani vaikuttaa olevan pullollaan kiinnostavia projekteja, joita edistää. Ne eivät rajoitu vain työaikaan. Toteutusvimmani on lähipiirini mukaan pahimmillaan viikonloppuisin ja lomilla.

“Ymmärräthän, ettei sinun tarvitse tehdä tuota kaikkea.” kuulen sanat korvissani. Tietysti ymmärrän. Kyse on siitä, että aidosti haluaisin tehdä kaiken tämän.

Voisin tietenkin ratkaista ongelman tarttumalla self help -teokseen ja sen innoittamana optimoida vuorokauden tunnit vartin tarkkuudella. Uhmaisin iltavirkkuuttani ja opettelisin heräämään aamuviideltä kuten menestyjät konsanaan.

Entä jos tehostaminen ei helpotakaan kiirettä, vaan tuottaa sitä lisää? 

“Oletko kokeillut robotti-imuria tai muuta aikaa säästävää tekniikkaa?” tiedusteli tuttu, jolle valittelin ohitse vilahtavia päiviä ja jatkuvaa kaipuutani yhteen ylimääräiseen vuorokauden tuntiin.

Maailma on nykyään pullollaan teknologiaa ja sovelluksia, jotka lupaavat helppoa ja vaivatonta arkea, mutta käytössämme oleva aika ei näytä lisääntyvän. Kiire sen sijaan yltyy. Entä jos tehostaminen ei helpotakaan kiirettä, vaan tuottaa sitä lisää?

Me nykyihmiset olemme oppineet, ettei elämää sovi pitää itsestään selvyytenä. On elettävä kuin jokainen päivä olisi viimeinen, toteutettava tavoitteitaan ja unelmiaan.

Pahin virhe elämässä tuntuu olevan se, ettei tee asioita, joilla on merkitystä. Onhan elettävä oman näköistä ja arvojen mukaista elämää.

Olin pitkään itsekin tämän mantran puolestapuhuja. Nyt olen kuitenkin kääntänyt takkini. Täysi elämä ei aina sittenkään voimaannuta, vaan uuvuttaa – ainakin meitä kroonisia innostujia.

Osalle täysillä eläminen saattaa tarkoittaa hyödyn maksimoimista. Jokaisen hetken on palveltava jotain suurempaa tarkoitusta tai edistettävä jotain merkityksellistä tavoitetta. Lorvailuun ajaudutaan vain, koska sen tiedetään olevan hyväksi ongelmanratkaisulle ja luoduudelle. Sekin on siis hyödyn palveluksessa.

Olen ihminen, jolle on helpompaa tarttua heti tuumasta toimeen kuin lykätä asioiden tekemistä. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut epäillä, että keskeyttämisen ja eteenpäin siirtämisen taidot saattavat olla aliarvostettuja. “Tee se, jos se vie vain viisi minuuttia” -logiikkaa noudattamalla saa kyllä paljon aikaan, mutta valitettavasti voi myös polttaa itsensä loppuun.

Pahinta on, jos sallii itsensä levätä vasta, kun kaikki on valmista. Tehtävät kun eivät tekemällä lopu.

Täyden elämän eläminen nähdään vastakohtana suorittamiselle, mutta onko se sitä sittenkään? Meillä tuntuu olevan jatkuva nälkä kokea enemmän, eikä koronapiina ole varsinaisesti helpottanut nälkäämme.

Nyt jos ei koskaan! Jahtaamme huippukokemuksia, koska “tulee aika, kun ei pysty eikä jaksa eikä voi” (lainaus edesmenneeltä mummoltani).

Minulla on vanha puudeli, joka rakastaa tennispalloja. Mitä kauemmin palloa sille heittää, sen vimmatummin se sitä jahtaa. Puudelia ei saa väsytettyä keltaisen tennispallon perässä juoksemiseen, vaikka kuinka yrittäisi. Joskus minusta tuntuu, että me ihmiset olemme samanlaisia palkitsevia kokemuksia jahdatessamme. Kehräämme tyytyväisyyttämme dopamiinikoukussa. Sen siivittämästä ylivireystilasta on tullut uusi normaali.

Päätän olla tarttumatta tehokkuusoppaisiin ja lisäaikaa lupaaviin vempeleisiin. Sen sijaan harjoittelen jotain vaikeaa, mutta uskoakseni tarpeellista: Kohtaan pettymyksen siitä, etten taaskaan ehtinyt tehdä ja kokea kaikkea sitä, mitä palavasti halusin. Ihan hyvää elämää sekin.

Emilia Kujala

Kirjoittaja on psykoterapeutti, pienen vauvan äiti ja krooninen innostuja.

Kolumnista voi keskustella 21.5. klo 23.00 saakka.

.
.