Hyppää sisältöön

Tutkimus: rikotut liuskekorut kertovat kivikauden suomalaisten solmimista siteistä, joita pitkäkään etäisyys ei katkaissut

Liuskekivestä tehdyt renkaat olivat hittikoruja 3000-luvulla ennen ajanlaskumme alkua, mutta miksi niitä on löytynyt ennen muuta palasina? Tutkijoiden mukaan juuri kappaleilla oli erityinen sosiaalinen merkitys.

Museoviraston kokoelmanumero liuskerengaskorussa arkeologi Marja Aholan kämmenellä kertoo, että rengas on löydetty 1950-luvulla Lapualta. Ehjiä renkaita on löydetty paljon vähemmän kuin tarkoituksella tehtyjä katkelmia. Kuva: Anniina Wallius / Yle

Minkä esineen kanssa haluaisit tulla haudatuksi ja minkä vuoksi? Sitä Helsingin yliopiston arkeologian dosentilla Elisabeth Holmqvist-Sipilällä on tapana kysyä opettaessaan esineiden tulkintaa.

Kun kännykkää ei kelpuuteta, opiskelijoiden vastaukset ovat sellaisia kuin "tämän sormuksen, jonka sain mummolta", hän kertoo.

Se olisi käynyt ihmisten järkeen myös neoliittisella kivikaudella, tyypillisen kampakeramiikan ajalla, 3900–3500-luvuilla ennen ajanlaskumme alkua, päättelee Journal of Archaeological Method and Theory (siirryt toiseen palveluun) -lehdessä julkaistu Helsingin ja Turun yliopistojen tutkimus.

Suomen nykyisillä ja entisillä alueilla tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa on löydetty varsin paljon tuonaikaisia liuskerenkaiden palasia – länsirannikolta Laatokan liepeille, Uudeltamaalta Etelä-Lappiin. Löytöjä on myös Baltiasta.

Renkaat pääteltiin sellaisinaan koruiksi, eikä löytöjen rikkinäisyyttä kummasteltu, onhan niillä tuhansia vuosia ikää. Tutkijatohtori Marja Ahola alkoi uumoilla toisin: Entäpä jos rikkominen olikin ollut tahallista? Ajatus versoi hänen väitöskirjastaan (siirryt toiseen palveluun), jossa hän tutki kivikautisia hautoja.

– Jos vaikka pidettiin juhlat ja koolla oli iso porukka, niin siellä näitä koruja ositettiin tarkoituksella. Luotiin uusia kumppanuuksia tai yhteyksiä, ja sitä symboloimaan rikottiin rengas, jonka osia kaksi tai jopa useampikin ihminen sitten kantoi, Ahola selittää renkaankappaleista virinnyttä hypoteesia.

Tästäkö oli kivikaudellakin kyse? Ystäväkorun puolikkailla on kaksi kantajaa mutta yhdessä ne ovat kokonaisuus. Kuva: Cariman Bogdan / Alamy / AOP

Marja Aholalla oli hypoteesilleen tukea joistakin muistakin löydöistä – rikotun saviastian palasista ja katkaistun piiveitsen puolikkaista kahdessa eri haudassa.

– Esineiden tarkoituksellinen rikkominen on selvästi sellainen asia, joka sillä aikakaudella näkyy. Yhteyksiä näytetään luodun monella tavalla sekä esineitten että ihmisten että paikkojen välille, hän sanoo.

Rikkominen saattaa jopa kasvattaa esineellä olevia merkityksiä, kun alkuperäinen funktio katoaa, Elisabeth Holmqvist-Sipilä lisää.

Suomesta on löydetty kaikkiaan 211 liuskerenkaan palasta ja 35 kokonaista rengasta. Pienimpien halkaisija on vain kolme senttiä, kookkaimmat kävisivät rannekoruiksi. Suurimmalla löydöllä on mittaa 15 senttiä. Kuva: M. Ahola

Ahola aloitti esihistoriallisen palapelin ratkomisen arkeologisella perustutkimuksella.

– Kirjasin mittatiedot, mahdollisen raaka-aineen ja muun, mitä siitä aineistosta irtosi. Samalla etsin palasia, jotka silmämääräisesti istuisivat yhteen, hän kertoo.

Aiemmin hänen olisi pitänyt haarukoida esineet löytöluettelo löytöluettelolta. Nyt avuksi tuli Turun yliopiston KiKi- eli Kipot ja kielet -hanke (siirryt toiseen palveluun), joka yhdistää arkeologisia ja kielitieteellisiä tietokantoja monitieteisen tutkimuksen pohjaksi.

KiKiä varten on käyty läpi Suomen kaikki esihistorialliset löydöt niin Museoviraston kuin museoiden ja yliopistojen kokoelmista. KiKin kivikautisista löydöistä vastaava arkeologi Petro Pesonen on liuskerengastutkimuksen kolmas tekijä.

KiKi julkaistaneen tänä vuonna kaikkien käyttöön.

Vanhat löydöt, uudet menetelmät

Katkaisunsa jälkeen työstettyjä kappaleita oli silmämääräisesti vaikea tunnistaa kuuluviksi yhteen. Niinpä Marja Ahola kääntyi yliopistonsa arkeologisen laboratorion laboratoriokoordinaattorin Elisabeth Holmqvist-Sipilän puoleen.

– Minähän olin tietysti heti mukana, koska ne ovat aivan mielettömän hienoja esineitä ja meillä on laitteet, joilla pystyy mittaamaan tosi tarkasti raaka-aineiden kemiaa, Holmqvist-Sipilä kertoo.

Röntgenfluoresenssimittaukset ovat sitä arkeologiassa uutta luonnontieteellistä tutkimusta, jota voidaan tehdä kajoamatta esineisiin. Laite osaa lukea alkuainepitoisuudet jälkiä jättämättä, eikä pienintäkään murusta tarvitse irrottaa näytteeksi.

Luonnontieteellinen arkeologia ja perinteinen esinetutkimus ovat upea liitto, kiittää Ahola. Suomessa on runsaan sadan vuoden aikana kertynyt jo paljon arkeologista aineistoa, ja uusilla kysymyksillä ja menetelmillä sen sisältä alkaa hahmottua ilmiöitä, hän sanoo.

Renkaankatkelman päät on hiottu ja toiseen on tehty uurre ripustamista varten. Monissa muissa toinen pää on jätetty työstämättä. Kuva: Anniina Wallius / Yle

Jo neoliittisella kivikaudella täällä Koillis-Euroopassakin käytiin vilkasta vaihtokauppaa. Satojen kilometrien välimatkat eivät olleet este Baltian meripihkan ja Venäjän piikiven päätymiselle ympäri Suomea.

Niitä täällä ei ollut omasta takaa. Liuskekiviesiintymiä on, mutta silti kolmannes täältä löydetyistä liuskerenkaista ja -katkelmista oli tuontitavaraa Äänisen länsilaidalta. Ehkä Äänisen vihreää kiveä haluttiin statuksen vuoksi, kenties identiteettiin liittyneistä tai rituaalisista syistä.

Marja Ahola löysi materiaalia maastosta Helsingin Roihuvuoresta halutessaan kokeilla liuskekorun valmistamista.

– Hioin sitä hiekalla ja vedellä, ja tein reiän piikärjen kopiolla. Siihen meni vain muutama tunti, vaikka minulla ei ole mitään osaamista sellaisesta. Raaka-aine on sen verran pehmeää.

Röntgenfluoresenssilaite näyttää yksinkertaiselta, mutta sen sisällä kimpoilevat röntgensäteet antavat erittäin tarkkoja tuloksia. Sillä voi mitata minkä tahansa epäorgaanisen aineen kemiallista koostumusta, myös nesteiden ja jauheiden, kertoo Elisabeth Holmqvist-Sipilä. Kuva: Anniina Wallius / Yle

Geokemialliseen tutkimukseen pääsi renkaita ja katkelmia, jotka vaikuttivat Ääniseltä tulleilta. Museovirastolta lainaan saadut 56 esinettä pantiin vuorollaan röntgensäteiden pommitettaviksi spektrometrin analyysikammioon.

– Röntgenfluoresenssilaitteella voi karakterisoida millaisesta kivestä on kyse ja mitata erittäin tarkasti hivenalkuaineita, hyvin pieniä pitoisuuksia. Niiden variaatiot kertovat, mistä kohtaa kiviesiintymää esineen raaka-aine on peräisin, Holmqvist-Sipilä selittää.

Saadakseen verrokkiaineistoa tutkijat tekivät alkuaineanalyysejä myös kivikirveille, joiden jo vanhastaan tiedettiin olevan peräisin Ääniseltä.

Vertailussa käytettiin myös venäläisten tutkijoiden julkaisemaa dataa. Vaikka mittaustavat eivät olleet aivan samat, tulosten havaittiin sopivan erittäin hyvin yhteen.

Muun muassa barium-, strontium- ja sinkkipitoisuudet osoittivat, että suurimmalla osalla tutkituista esineistä on juuret Äänisellä.

Työstämisen ja käytön jälkiä mikroskooppikuvissa. Kuva: E. Holmqvist

Holmqvist-Sipilä tutki renkaanpalasia myös mikroskoopilla. Selväksi kävi, etteivät renkaat tosiaankaan olleet katkeilleet omin päin eikä palasia ollut kohdeltu puolihuolimattomasti.

– Palasissa näkyi lyöntijälkiä ja hienoa viimeistelyä. Rengas oli haluttu laittaa tarkoituksellisesti kappaleiksi, ja rikkomisen jälkeen oli nähty paljon vaivaa ulkoasun vuoksi. Päät oli hiottu todella näteiksi.

Vanhan olettamuksen mukaan kappaleisiin porattiin reikiä, jotta rikkoontunut rengas saatiin kursittua uudelleen kokoon. Tulkinta kaatui mikroskoopin alla reikien reunojen hienoisiin arpiin, joita nauhassa heiluminen oli aiheuttanut pehmeään kiveen.

Aika usein oli hiottu vain se pää, josta katkelma oli ripustettu nauhaan. Toinen pää oli jätetty työstämättä. Marja Ahola arvelee sillä ehkä korostetun palasen kuulumista toiseen.

Työstämisestä hän päätteli myös, ettei esineiden pääfunktio välttämättä ollut esteettinen. Kappaleita ei ollut tarkoitettu ensi sijassa muiden nähtäviksi, vaan niillä oli muu merkitys.

– Aineistossa ei loppujen lopuksi ollut paljoakaan sellaisia palasia, joihin olisi tehty reikä, uurre tai kolot ripustamista varten. Suurta osaa on ehkä kannettu näkymättömissä, jossakin pussissa.

Työn jälki kertoo tekijöistään

Tuotiinko Ääniselta renkaiden raaka-ainetta vai kulkivatko kauppareitillä vain valmiit renkaat? Varmaa vastausta ei ole, mutta kivien kemiallisen koostumuksen ja renkaiden muotojen ja tyylien välillä on korrelaatiota, sanoo Elisabeth Holmqvist-Sipilä.

– Tietystä raaka-aineesta tehtiin hyvin samanlaisia renkaita eli niissä on selvästikin valmistussarjoja. Kyllä minä epäilisin, että ne ovat samojen käsien tuottamia.

Tuhansien vuosien takaa voi nähdä myös pieleen menneet reiänalut ja muut virheet ja ehkä senkin ajatuksen, millaisen katkelman joku kelpuutti kyllin kauniiksi mutta toinen ei.

Aineiston varmin pari löytyi kahdelta eri asuinpaikalta, joiden välillä oli noin 150 kilometriä, kertoo Marja Ahola. Renkaan kolmatta katkelmaa ei ole löydetty.

– Rengas oli ollut hyvin pieni, hieman peukalonpäätä isompi. Toinen katkelma on vähän kuin teelmä; sitä ei ollut viimeistelty loppuun asti. Toinen on upea, aivan viimeisen päälle hiottu, ja siinä on myös reikä. Niissä on ehkä nähtävissä kahden eri ihmisen kädenjälki.

1970-luvun kaivauksissa haudasta löytyneitä liuskerengas- ja meripihkakoruja. Suomen hapan maaperä oli hävittänyt vainajan kauan sitten, mutta korujen sijainti haudassa kertoi niiden olleen hänen yllään, ripustusnauhassa tai kiinni vaatteissa. Kuva: M. Torvinen / Museovirasto

Elisabeth Holmqvist-Sipilä on aiemmin tutkinut, mitä saviastioiden kemia kertoo kampakeraaminen ajan muuttumisesta nuorakeraamiseksi. Myös silloin hänellä oli ajatus esineiden symboliikasta, joka yhdisti ihmisiä matkojen takaa.

Hän piti mahdollisena, että idästä muuttaneet naiset, jotka toivat ensimmäiset nuorakeraamiset astiat mukanaan Suomeen, sekoittivat täällä rikkoutuneiden astioidensa murskaa uusien saveen muustakin syystä kuin pelkän hyödyn vuoksi.

Murska saattoi olla viimeinen konkreettinen yhteys taakse jääneeseen synnyinseutuun ja äitiin, jolta he ehkä olivat ruukuntekotaitonsa oppineet, Holmqvist-Sipilä tuumi tutkimuksessa, josta Ylekin uutisoi.

Esineillä on tänäkin päivänä monta merkitystä, ja ne voivat identifioitua tekijäänsä tai omistajaansa, hän sanoo – ja myös konkreettisesti johonkin paikkaan, kuten aikoinaan siihen, josta Suomen ensimmäisten nuorakeraamisten astioiden savi oli lähtöisin, lisää Ahola.

Liuskerenkaiden rikkojatkin saattoivat sisällyttää luomaansa yhteyteen myös paikkoja. Luonteva side oli tietenkin Ääniselle raaka-aineen vuoksi mutta ehkä myös paikkaan, jossa kontakti toiseen ihmiseen oli solmittu ja rengas rikottu. Kenties yksi palanen jätettiin sinne, Ahola sanoo.

Valtaosa löydöistä on isoilta ja keskeisiltä asuinpaikoilta, joille lienee kokoontunut aika ajoin muitakin ihmisiä tapaamaan toisiaan. Väestö eli keräilemällä, metsästämällä ja kalastamalla eikä ollut samalla tavoin sidottu paikkaan kuin viljelijäväestö sitten aikanaan.

Renkaanpaloilla symboloitu yhteys ei katkennut myöskään kuolemaan. Vaikka suurin osa katkotuista renkaista on saatu talteen asuinpaikoilta, katkelmille on löytynyt pareja myös haudoista.

Elisabeth Holmqvist-Sipilä ja Marja Ahola Kuva: Anniina Wallius / Yle

Liuskerenkaat olivat hittituote viidensadan vuoden ajan mutta katosivat sitten kokonaan. Juuri tuohon aikaan ilmasto viileni.

– Väestö ehkä väheni tai muuttui taas liikkuvammaksi. Hautaustavat pysyivät aika samanlaisina mutta hautoihin laitettiin hieman toisenlaisia esineitä, eli jotakin saattoi tapahtua myös uskomusmaailmassa. Sitä aikaväliä olisi tosi mielenkiintoista tutkia, sanoo Marja Ahola.

Olisi huikeaa päästä selvittämään myös, mistä liuskekorujen muu kuin Ääniseltä tullut raaka-aine oli peräisin, hän sanoo.

– Suomessa on ylipäätään paljon arkeologisia aineistoja, joita pysyttäisiin nykymenetelmillä tutkimaan lisää, uudelleen ja enemmän, jos siihen liikenisi rahoitusta.

Aholaa kiinnostaisi laajentaa tutkimusta myös niihin hautojen keramiikanpaloihin, jotka tuntuvat kertovan liuskekorujen kanssa samaa tarinaa ihmisisten sosiaalisista siteistä miltei kuusi vuosituhatta sitten.

Vastausta vailla on myös kysymys siitä, mitä lännen suunnasta kulkeutui vaihtokauppareittiä pitkin itään vastineeksi liuskerenkaista tai niiden raaka-aineesta.

Lue myös:

.
.