Hyppää sisältöön

Raiskaus oli ase jo toisessa maailmansodassa, mutta Venäjän otteet lapsia kohtaan hätkäyttävät myös paljon pahuutta nähneen Helena Rannan

Tietoja venäläisten sodan aikana raiskaamista ukrainalaisista nousee jatkuvasti esiin. Tekojen saaminen sotarikostuomioistuimeen voi olla haastavaa.

Venäjä näyttää käyttävän seksuaalista väkivaltaa aseena. Kuva: Natalia Kolesnikova / AFP

Venäjä näyttää käyttävän raiskauksia systeemaattisesti sodankäynnin välineenä, arvioi tutkija.

– Emme todennäköisesti saa tietää, onko toimintaan tullut käsky ylhäältä. Tietojen valossa toiminta vaikuttaa siinä määrin systemaattiselta, että kyse on jonkin tason strategiasta, sanoo Anitta Kynsilehto Tampereen yliopiston rauhan ja konfliktin tutkimuskeskuksesta.

Kynsilehto sanoo tarkoittavansa strategialla hyväksyttyä ja kannustettua toimintatapaa hyökkäysjoukkojen keskuudessa.

Venäläissotilaiden tekemät raiskaukset Ukrainassa alkoivat nousta esiin pian sodan alkamisen jälkeen.

Yle julkaisi keskiviikkona laajan artikkelin, jossa seksuaalisen väkivallan uhreja auttava henkilö Ukrainassa kertoi yksityiskohtia sodan aikana tapahtuneista raiskauksista.

Jutun mukaan venäläissotilaat ovat raiskanneet nuoria tyttöjä ja pakottaneet perheen tai läheiset katselemaan raakaa väkivaltaa.

Jutun tiedot ovat hätkähdyttäviä, mutta tutkijoita ne eivät yllätä.

Sotien seksuaalinen väkivalta ei ole uusi ilmiö.

– Raiskaus on aina ollut osa väkivaltaista ristiriitojen ratkaisua valtioiden välillä, Kynsilehto sanoo.

Esimerkiksi puna-armeijan joukot syyllistyivät toisen maailmansodan aikana laajoihin raiskauksiin Saksassa. Berliiniä valloittaneiden neuvostojoukkojen tekemää väkivaltaa on pidetty maailman suurimpana joukkoraiskauksena.

Erittäin raaka seksuaalinen väkivalta tuli ilmi aiemmin jo Nanjingin verilöylyssä Kiinassa 1930-luvulla.

– Tämä oli minulle se, jossa raiskaukset tulivat esiin ensimmäisen kerran, professori, oikeushammaslääkäri Helena Ranta sanoo.

Tutkija Anitta Kynsilehto Tampereen yliopistosta pitää Venäjän toimintaa sodassa tapahtuneiden raiskauksien osalta systemaattisena. Kuva: Timo Ahonen / Yle

Molempia tapauksia on käsitelty vasta vuosikymmeniä tekojen jälkeen.

Vasta Jugoslavian hajoamissodat ja Ruandan sisällissota 1990-luvulla nostivat raiskaukset reaaliajassa kansainvälisen huomion keskipisteeseen.

Erityisesti Jugoslavian sotaa seurattiin lähes yhtä tiivisti kuin Ukrainan sotaa nyt.

– 1990-luku on ollut iso käännekohta ilmiön näkyväksi ja tunnustetuksi tulemisessa, sekä politiikassa että tutkimuksessa, Kynsilehto sanoo.

Molemmissa sodissa raiskausta käytettiin sodankäynnin välineenä.

Jugoslavian hajoamissodissa serbijoukot raiskasivat erityisesti Bosniassa, josta on raportoitu 30 000–50 000 raiskauksen uhria.

Ruandassa seksualiväkivaltaa kokeneet nousevat tutkimusten mukaan yli sataantuhanteen.

Kynsilehto sanoo, että raiskausta käytettiin sodankäynnin välineenä monin tavoin. Bosniassa se oli etnisen puhdistuksen väline.

Raiskaamalla naisia pyrittiin Kynsilehdon mukaan viemään heiltä halut kaikkeen sukupuoliseen kanssakäymiseen jatkossa, tekemään kyvyttömiksi lisääntymään.

Naisia myös pyrittiin saamaan raskaaksi. Osaa heistä pidettiin vangittuna niin pitkään, että abortin tekeminen turvallisesti ei ollut enää mahdollista.

– Pyrittiin muuttamaan kansakunnan biologista pohjaa, Kynsilehto sanoo.

Bosniassa vihollisen lapsen kantaminen johti itsemurhaan

Jugoslavian sotarikoksia tutkinut Helena Ranta oli mukana tutkimassa myös raiskauksen kokeneita naisia.

Hän sanoo, että monelle vihollisen lapsen kantaminen oli niin syvä nöyryytys ja yhteisöstä sulkemisen uhka, että osa päätyi tappamaan sekä itsensä että lapsensa.

Hänen mieleensä on jäänyt tapaus, jossa raskaana ollut nainen räjäytti itsensä syliinsä ottamallaan kranaatilla.

Myös tuhansien saksalaisnaisten on kerrottu tehneen itsemurhia neuvostoarmeijan raiskausten jälkeen.

Ukrainassa on puhuttu jälkiehkäisystä ja aborttien saamiseen on toimitettu apua jo varhaisessa vaiheessa.

– Mutta jäljellä on yhä se kollektiivinen voimattomuus, miten tätä järkyttävän sodankäynnin osaa voisi estää. Sitä tapahtuu parhaillaankin, Kynsilehto sanoo.

Hän näkee venäläissotilaiden raiskauksissa Jugoslavian sotien kaltaisia etnisen puhdistuksen piirteitä, vaikka tarkempaa tietoa ei vielä ole.

– Jo se, miten Venäjä on kyseenalaistanut Ukrainan oikeuden olemassaoloon, antaa viitteitä tästä, Kynsilehto sanoo.

Ranta pitää asetelmaa erilaisena. Serbit ovat ortodokseja ja bosnijakit muslimeja.

Venäläisillä ja ukrainalaisilla on sama uskonto, ja välillä on puhuttu myös veljenkansoista, vaikka yhteinen historia on osin verinen.

Ranta ei silti poissulje mahdollisuutta, että venäläisjoukoille olisi jopa annettu erikseen käsky raiskaamiseen.

Professori Helena Ranta on tutkinut sotarikoksia Jugoslavian hajoamissodissa. Kuva: Ilmari Fabritius

Raiskaus on selvä sotarikos, mutta tuomiolle saaminen ei ole helppoa

Raiskaus on määritelty sotarikokseksi paljon viitatuissa, sodan sääntöjä linjaavissa Geneven sopimuksissa vuonna 1949.

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi ensimmäisen konflikteihin liittyvää seksuaalista väkivaltaa käsittelevän päätöslauselman vuonna 2000.

Käänteentekevänä pidetään vuoden 2008 päätöslauselmaa, jossa määritellään muun muassa, miten sodan seksuaalinen väkivalta pitää tutkia.

Sopimuksista ja säännöistä on kuitenkin matkaa sotarikostuomioihin.

Geneven sopimukset Venäjä on Helena Rannan mukaan “heittänyt roskakoppaan”.

Siinä ei myöskään ole oikeudelliista pohjaa eli tuomioistuinta, jossa rikkeitä voitaisiin käsitellä.

– Ne ovat sodan oikeussääntöjä, joita sodan osapuolien oletetaan noudattavan. Mutta Venäjähän ei ole noudattanut niitä minuuttiakaan, Ranta sanoo.

Sodassa tapahtuneita seksuaalisen väkivallan tekoja on tuomittu toisen maailmansodan jälkeen perustetuissa Nürnbergin ja Tokion tuomioistuimissa.

Myös Jugoslavian sotia varten perustetussa Haagin sotarikostuomioistuimessa jaettiin tuomioita raiskauksista.

Niitä jaettiin Rannan mukaan raiskauksia tehneille sotilaille, ei niinkään johdolle.

Serbijoukkojen komentaja Ratko Mladic tosin sai tuomion kansanmurhasta, johon sisältyy Rannan mukaan “kaikki mahdollinen paha”.

Metroasemalta etsittiin suojaa Kiovassa maaliskuussa. Kuva: Roman Pilipey / EPA

Nähdäänkö Ukrainassa sotarikostumiota raiskauksista?

Sekä Ukraina että Venäjä ovat kuitenkin jättäneet kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n peruskirjan ratifiomatta.

Peruskirjassa on määritelty rikosnimikkeet, joiden tuomitsemisesta valtiot luovuttavat toimivallan. Nimikkeistöön kuuluu raiskaus.

– Venäjää ei voida syyttää kansainvälisessä rikostuomioistuimessa, Ranta sanoo.

Sen vuoksi on Rannan mukaan ehdotettu, että Ukrainan sotaa varten perustettaisiin oma tuomioistuin, joka olisi samalla tavoin ajallisesti rajoitettu kuin esimerkiksi Jugoslavian tuomioistuin.

Tutkijoita on Rannan mukaan Ukrainassa joka tapauksessa jo nyt paljon, vaikka työskentely onkin paikoin vaarallista. Ukraina on päästänyt myös ICC:n edustajat tutkimaan sodan tapahtumia.

Rannan mukaan raiskausrikoksia voitaisiin käsitellä kansallisessa tuomioistuimessa, esimerkiksi Ukrainassa, jos valtio säilyy suvereenina.

Ranta ei osaa sanoa, saadaanko raiskaajat oikeuden eteen vai ei.

Jugoslavian sodissa raiskaukset otetiin vakavasti

Kynsilehdon mukaan hyvä puoli on, että raiskauksia on jo nyt dokumentoitu ja tietoina, joita voidaan myöhemmin käyttää.

Sodassa tapahtuvia raiskauksia koskee kuitenkin sama problematiikka kuin muitakin raiskausrikoksia.

Uhrien pitää uskaltaa puhua, ja tieto pitää ottaa vastaan ja viedä se eteenpäin.

– Missä tahansa raiskauskontekstissa tämä asia on ongelmallinen. Miten se henkilö, jolle se raportoidaan, ottaa tiedon vastaan, Kynsilehto sanoo.

Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä prosessi pystyttiin Kynsilehdon mukaan rakentamaan sellaiseksi, että raiskausrikokset otettiin vakavasti.

Hän ei pidä mahdottomana, että raiskaustuomioita Ukrainan sodasta nähtäisiin.

Helena Ranta sanoo nähneensä niin paljon pahuutta uransa aikana, että ihmisen julmuus tulee enää harvoin yllätyksenä.

Ukrainassa hän sanoo kuitenkin hätkähtäneensä lasten raiskaamista.

– Sellaista en muista Jugoslaviasta, Ranta sanoo.

Juttua korjattu tiistaina 10.5. klo 9.15: Nanjing on Kiinassa eikä Japanissa, kuten jutussa alun perin luki.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Lue lisää:

Helena Ranta – Sodan viimeinen sana – katso dokumenttielokuva Areenassa