Hyppää sisältöön

Suomenvenäläinen Juri soti Ukrainan armeijassa: "Kauheinta, mitä näin siellä, olivat pitkät kaivannot täynnä ruumiita"

"Paikalliset sanoivat meille, että olemme sankareita, mutta en minä ole sankari. Sankareita ovat ne, jotka kuolivat rintamalla", sanoo Juri, joka lähti vapaaehtoisena sotimaan Ukrainaan.

Ukrainalainen sotilas Butšassa sen jälkeen kun kaupunki oli vapautettu venäläisistä. Kuvituskuva. Kuva: Mykhaylo Palinchak / SOPA Images

– Oletko tappanut?

– Monta kertaa. Liian monta. Ajattelen sitä päivittäin, mutta pystyn elämään sen kanssa.

–Montako ihmistä olet tappanut? Laskettiinko siellä ylipäätään tapettuja?

– Rintamalla kuolee jatkuvasti niin paljon ihmisiä, niin ukrainalaisia kuin venäläisiäkin, ettei niitä pysty laskemaan.

Juri (nimi on muutettu haastateltavan turvallisuuden takaamiseksi) puhuu hyvin venäjää, mutta joutuu välillä etsimään sanoja kuvaamaan oloaan. Hän on palannut sodasta, jossa katsoi lähes kahden kuukauden ajan joka päivä kuolemaa silmiin.

Hän näki ruumiskasoja ja hänen tovereitaan kuoli. Juri myöntää joskus kaipaavansa sinne takaisin.

– Palasin Suomeen, mutta en tiedä mitä tekisin seuraavaksi.

– Eli putosit tyhjiöön?

– Nimenomaan. Se on aivan oikea sana. Ukrainassa koin tekeväni jotakin hyvin tärkeää. Minua tarvittiin.

Vieras omien joukossa, oma vieraiden parissa

Jurin äidinkieli on suomi, mutta hän kasvoi venäjänkielisessä perheessä. Vanhemmat kannattavat Vladimir Putinin politiikkaa ja uskovat natsismin kitkemiseen, eli "denatsifikaatioon".

– En tuomitse heitä, mutta ajattelen eri lailla. Venäjällä ei ollut mitään oikeutta hyökätä Ukrainaan. Siksi päätin lähteä sotimaan. En todellakaan etsinyt seikkailuja. Halusin auttaa ukrainalaisia etenkin, koska siellä asuu sukulaisiani.

Jo viikon kuluttua sodan alkamisesta nuorukainen saapui Puolan kautta ulkomaalaisen legioonan sijoituspaikkaan.

Juri henkilöautossa aseen kanssa. Kuva: Juri

– Ensin saavuin Lviviin ja sieltä matkasin auton kyydissä Javoriviin, missä koulutetaan ulkomaalaisia sotilaita. Vasta kun olin perillä Ukrainassa, soitin vanhemmille ja kerroin missä olen.

Ukrainalaiset ovat kiitollisia ulkomaalaisille, jotka taistelevat heidän maansa vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Se tuntuu hyvältä, mutta liika ylistäminen vaivaannuttaa, sanoo Juri.

– Paikalliset sanoivat meille usein, että olemme sankareita. Mutta en minä ole mikään sankari. Sankareita ovat ne, jotka kaatuivat rintamalla, hän korostaa.

Kun hän muutama päivä sitten palasi Suomeen, vanhemmat olivat häntä vastassa lentokentällä. He olivat onnellisia, että poika palasi kotiin elossa ja haavoittumattomana.

– Vältämme puhumasta politiikkaa, huomauttaa Juri.

Sopimus Ukrainan armeijan kanssa. Kuva: Juri

Kaksi kertaa hiuskarvan päässä kuolemasta

Tiedotusvälineissä kerrottiin venäläisten 13. maaliskuuta tekemästä massiivisesta ohjusiskusta Lvivin lähellä sijaitsevaan Javorivin tukikohtaan, jossa koulutettiin ulkomaalaisia taistelijoita. Tiedot uhrien määrästä vaihtelivat. Puhuttiin kymmenistä menehtyneistä.

Toimittajat rauhoittelivat, ettei uhrien joukossa ole suomalaisia. Suomalaisuhreilta vältyttiinkin kuin ihmeen kaupalla.

– Edellisenä iltana meitä oli varoitettu tulevasta suojautumisharjoituksesta. Kun heräsin räjähdyksiin, ajattelin ensin, että onpa todentuntuinen harjoitus. Meidän huoneessamme kaikki ikkunat lensivät sisään. Naapurikasarmi joka sijaitsi vain noin 30 metrin päässä, oli kokonaan tulessa. Puin äkkiä päälleni ja juoksin ulos rakennuksesta. Ympärillä kuului räjähdyksiä. Yhden räjähdyksen voimasta lensin muutaman metrin sivuun.

Jurin onnistui kuitenkin päästä lähimetsään, missä oli suojabunkkereita. Taivas leimusi oranssisena, maa tärisi.

– Räjähdykset seurasivat toinen toistaan. Pään päällä ujelsi koko ajan, ja luulimme, että ne ovat venäläisiä lentokoneita, mutta ne olivatkin ohjuksia. Ääni on hyvin samankaltainen.

Tulitus jatkui noin kaksi tuntia, minkä jälkeen eloonjääneet sotilaat piilottelivat metsässä vielä muutaman tunnin ajan. Jurin mukaan totuutta uhreista ei kerrottu heti.

– Aluksi meille valehdeltiin ja sanottiin, ettei kukaan kuollut. Vasta myöhemmin selvisi, että kuolonuhreja oli 80-90.

Kauheinta on, että kymmeniä ihmishenkiä olisi voinut säästyä, jos tilanteeseen ei olisi puuttunut inhimillinen tekijä.

– Selvisi, että hälytys tulevasta iskusta oli annettu, mutta päivystäjä oli nukahtanut eikä ollut laittanut hälytyslaitetta päälle, hän sanoo.

Iskun jälkeen monet ulkomaalaiset jättivät komppanjan ja lähtivät kotiin.

– Minäkin halusin ensin lähteä, mutta sitten päätin jäädä.

Toisen kerran Juri joutui voimakkaaseen tulitukseen Rivnessa, jossa venäläiset iskivät ohjuksilla heidän osastonsa telttaleiriin. Tälläkään kerralla ei vältytty useiden ihmishenkien menetykseltä, ja nytkin tapahtumiin oli osasyynä tavanomainen inhimillinen tyhmyys.

– Osastossa oli poikia, jotka olivat tulleet etsimään seikkailuja. He eivät edes osanneet kunnolla käyttää asetta, mutta sen sijaan he ottivat aktiivisesti valokuvia itsestään ja laittoivat niitä someen, vaikka se oli kielletty. Näiden kuvien perusteella oli helppo saada selville sijaintimme.

Jurilla oli taas onnea.

– Yksi ohjus räjähti aivan pääni päällä ja osui puuhun. Meidän joukkueemme teltat sijaitsivat metsässä, kun taas toiset teltat olivat aukealla paikalla noin kilometrin päässä. Sinne osui ohjus, ja kuolleita oli paljon, 50-60 henkeä.

Ajatukseen, että hänellä on ollut mukana suojelusenkeli, Juri vastaa.

– Alussa rukoilin joka päivä, ettei minua tapettaisi.

Verinen Butša

Koko puolitoista tuntia kestäneen keskustelun aikana Juri kiroilee vain kerran.

– Ennen matkaa Ukrainaan olin nähnyt paljon kauheita valokuvia muista sodista, siksi valmistelin itseäni siihen, että tulisin törmäämään hirvittäviin asioihin. Mutta Butša, se oli jotain v...n kauheaa. Ei yhtään ehjää rakennusta, ympärillä on tuhottuja venäläisiä panssareita, mutta kauheinta olivat kuitenkin monta metriä pitkät joukkohaudat täynnä siviilien ruumiita. Ruumiita oli myös kaduilla, mutta eniten kuitenkin kaivannoissa. Se oli sokki. Sitä on mahdotonta kuvata sanoin.

Jurilla ei ole epäilystäkään, kenen tekoja nämä olivat.

– Olen täysin varma, että tekijät olivat venäläisiä sotilaita. Olen tietysti lukenut, että Venäjällä tästä syytetään "Azovin" taistelijoita, mutta se on tietysti pötyä.

Sodassa ei usein ole sääntöjä

Ukrainan sota on tavallinen verinen sota, jossa poljetaan ihmisoikeuksia ja kuolee siviilejä. Juuri tämä painaa eniten Jurin mieltä.

– Näin omin silmin, kuinka venäläinen sotilas tappoi ukrainalaisen vanhuksen. Tiedän myös, että yhdessä ukrainalaisessa ulkomaalaissotilasyksikössä kidutettiin vankeja, ja sitten heidät ammuttiin.

Jurin mukaan hänen komppaniaansa oli kielletty ottamasta vankeja.

– Geneven sopimusten mukaan antautuneita ja aseettomia vihollissotilaita ei saa ampua, mutta meille annettiin heti ensimmäisenä päivänä käsky, ettei vankeja saa ottaa. Heidät täytyy ampua. Muissa komppaniossa oli eri säännöt, mutta meillä tällaiset. Onneksi omalle kohdalleni ei sattunut tapauksia, joissa joku olisi halunnut antautua, koska en voi kuvitella, että olisin ampunut aseetonta ihmistä.

"Azovin" riveissä on paljon hyviä tyyppejä"

"Azovin" pataljoonan taistelijoilla on erityinen maine. Ukrainassa heitä pidetään sankareina, jotka puolustuvat urheasti Mariupolin terästehdasta ja sitovat vihollisen joukkoja. Venäjän mielestä he taas ovat uusnatseja ja fasisteja, jotka ovat vastuussa venäjänkielisten kansanmurhasta.

Jurin ajatukset "Azovista" ovat ristiriitaisia.

Jurin komppania tuli asutuskeskukseen. Kuva: Juri

– En ole heidän suurin ihailijansa. Suhtaudun heihin varovaisuudella. Suurimmaksi osaksi he ovat kansallismielisiä. On heidän joukossaan uusnatsejakin, muttei läheskään niin paljon kuin Venäjän media väittää. Azovilaiset ovat vain hieman erilaisia kuin sotilaat muissa pataljoonissa. Tätä on vaikea selittää. Mutta usko minua, heidän joukossaan on paljon hyviä tyyppejä.

Juri osoittautui niin hyväksi taistelijaksi, että "Azovin" edustaja pyysi häntä kouluttajaksi uuteen muodostettavaan pataljoonaan.

– Kieltäydyin jo pelkästään sen takia, että minulla oli voimassa oleva toinen sopimus, mutta säilytin kuitenkin yhteystiedot.

"Suomalaiset ovat kovia taistelijoita"

Suomen puolustusvoimat voivat olla ylpeitä kasvateistaan, sillä suomalaiset ovat eräitä parhaiten koulutettuja sotilaita tässä sodassa.

– Komppaniassani oli noin kymmenen suomalaista. He ovat yhä Ukrainassa. He ovat erittäin hyviä sotilaita, joita arvostetaan suuresti. Monet pataljoonat haluaisivat saada heidät riveihinsä, kertoo Juri.

Ukrainassa sotivilla suomalaisilla on kokemusta rauhanturvaamisoperaatioista eri puolilta maailmaa.

– Jotkut heistä tunnustivat minulle tulleensa Ukrainaan siksi, että sotiminen on se, mitä he parhaiten osaavat. Ukrainalaiset laskevat joskus leikkiä, että venäläiset pelkäävät suomalaisia, koska muistavat vielä Suomen kanssa käydyt sodat.

Painajaisia sodasta joka yö

Kuulostaa erikoiselta, mutta sodasta voi tulla riippuvaiseksi. Tämän ovat kokeneet sotilaiden lisäksi myös sotakirjeenvaihtajat, joiden on joskus vaikea sopeutua töihin rauhan oloissa sotakomennusten jälkeen.

Juri tunnustaa, että pelko tulla tapetuksi meni ohi melko nopeasti.

– Otat kaiken annettuna ja jatkat eteenpäin. Kaikkeen tottuu nopeasti. Esimerkiksi lähitaistelussa ei ole läheskään niin pelottavaa, kuin tykistökeskityksessä, sillä voit itse kontrolloida tilannetta. Paljon riippuu koulutuksesta.

Naulakossa roikkuva maastopuku muistuttaa Ukrainan sotatantereista. Kuva: Juri

Siviilissä Juri näkee joka yö painajaisia. Erityisen usein uniin tulee Javorivin verilöyly. Sodassa tällaisia ongelmia ei ollut.

– Siellä raja unen ja valvetilan ero hämärtyy. Et edes huomaa, että nukut. Menetät ajantajun niin, että on vaikeaa seurata kalenteria.

Kaikkien psyyke ei kestä tällaisia koettelemuksia.

– Kaksi kaveria meidän komppaniasta ampui itsensä. He eivät kestäneet kokemaansa, kertoo Juri. – Oma mielenterveyteni on ainakin toistaiseksi kunnossa.

Naulakossa roikkuu maastopuku, jossa on sini-keltainen hihamerkki. Ulkomaalaislegioonan sotilailla ei ole omia tunnuksia, he sotivat Ukrainan lipun alla. Maastokuvioinen puku muistuttaa taistelukentistä. Juri ei sulje pois mahdollisuutta, että palaisi vielä Ukrainaan.

– Kaikki siellä on tuttua minulle. Minulla on kontakteja ihmisiin, tiedän, minne menisin. Lopullista päätöstä en ole vielä tehnyt.

– Onko suhtautumisesi venäläisiin muuttunut huonompaan suuntaan?

– Ei. Teen eron venäläisten ja Venäjän valtaapitävien politiikan välillä.

– Entä ukrainalaiset?

– Ukrainalaiset suhtautuvat venäläisiin täysin eri tavalla.

Venäjänkielisestä artikkelista suomentanut Heli Jormanainen.

Lue myös:

Täältä löydät kaikki tuoreimmat uutiset Ukrainan tapahtumista.