Hyppää sisältöön

Ken vois leikin sammuttaa

Kulttuurivieras, näyttelijä Roderick Kabangan, 28, matka kohti unelma-ammattia alkoi viisivuotiaana Oulussa. Kipinä oli sammua äidin kuolemaan, vääriin opintoihin ja hanttihommiin. Sitten tapahtui käänne.

Anttilan muovikassi. Jos äiti tuli sellaisen kanssa kotiin, Roderick Kabanga ja pikkuveli tiesivät, että nyt on luvassa “maailmanluokan asioita”. Perhe asui Oulussa, isä opiskeli lastenhoitajaksi ja äiti lähihoitajaksi.

Elämä oli onnellista. Veljekset katsoivat piirrettyjä, kiipeilivät puissa, kuvittelivat olevansa Peter Paneja ja osaavansa lentää. Roderick oli vilkas lapsi, “sadassa suunnassa yhtä aikaa”.

Kun hän oli viisivuotias, äiti kaivoi Anttilan muovikassista esiin vhs-kasetin. Koko perhe asettui katsomaan elokuvaa.

Se oli Tähtien sodan episodi neljä nimeltään Uusi toivo. Vhs-kasetti on Kabangalla edelleen tallella.

– En ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Kun Darth Vader astui ovesta sisään, siinä oli jotain pysäyttävää. Kysyin äidiltä, että mitä tämä on, mitä se on mitä nuo tekevät? Äiti kertoi, että ne ovat näyttelijöitä.

Se oli ensimmäinen kerta, kun Kabanga kuuli näyttelemisestä.

May the force be with you. Tähtien sodan maailma imaisi mukaansa. Roderick halusi valomiekan ja kontrolloida voimaa.

Ruokakaupan automaattiovilla hän kuvitteli avaavansa ovet silkalla ajatuksen voimalla ja vannoi, että jonain päivänä se vielä onnistuu oikeasti.

Nyt Kabanga on 28-vuotias ja avannut ovia, joiden läpi useimmat meistä eivät koskaan pääse. Ensi vuonna Kabanga nähdään Dance Brothersissa, ensimmäisessä suomalaisessa tv-sarjassa, joka saa ensi-iltansa Netflixissä.

Mutta ei mennä vielä siihen. Mennään 2000-luvun alkuun ja Vantaalle.

Näyttelijä Roderick Kabanga valitsi kuvausympäristöksi leikkipuiston, koska halusi palata paikkaan, jossa vietti ison ajan lapsuudestaan. Kuva: Sakari Piippo / Yle

Matka alkoi Itämaan tietäjänä

Kun Roderick oli seitsemän, perhe muutti pääkaupunkiseudulle ja hän aloitti ensimmäisen luokkansa Korsossa.

Koulun joulunäytelmässä hän oli yksi Itämaan tietäjistä ja ainoa oppilas, jolle oli kuvaelmassa annettu repliikki.

Se oli luottamuksen osoitus. Pari päivää ennen h-hetkeä Roderickille nousi kuume.

– Olin aivan hajalla. Olin opetellut repliikin ja se oli tärkeä lause siinä jutussa. Minun johdollani ne kolme viisasta miestä menevät Jeesuksen luo ja antavat lahjansa. Se oli minun työni!

Kuume laski ja esitys tuli. Opettaja heijasti piirtoheittimellä tähden taivaalle. Roderick oli opetellut koreografian tarkkaan: Tästä kävellään, tähän pysähdytään, ja tässä huomataan tähti.

Roderick kääntyi, sanoi repliikkinsä ja katso: Siinä he olivat. Joosef, Maria ja Jeesus-lapsi.

– Minulle oli annettu ensimmäistä kertaa vastuu repliikistä. Ja totta kai myös vedin sen. Se oli se vastuu, se tuntui hyvältä.

Roderick oli mukana koulunäytelmissä. Äiti tenttasi vuorosanoja ja sparrasi. Äiti toimi yleisönä, kun Kabanga imitoi Michael Jacksonia.

Jackson oli kova juttu. Kabanga opetteli ulkoa kaikki poptähden kappaleet ja koreografiat. Sanoja hän ei ymmärtänyt, mutta laulu- ja tanssitaito kasvoivat. Oli kova tarve esiintyä.

Yhdessä yössä kaikki oli ohi

Kun Kabanga oli yhdeksänvuotias, hänen äitinsä sairastui syöpään. Vanhemmat eivät tehneet asiasta numeroa. He jatkoivat normaalia arkea. Kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kabanga näki äidin itkevän ja aavisti jotain, mutta uskoi tämän paranevan. Muutaman vuoden asiat menivätkin hyvin. Sitten äiti alkoi käydä kemoterapiassa ja meni huonoon kuntoon.

Kun Roderick oli 13-vuotias, äiti kiidätettiin eräänä yönä sairaalaan. Parin päivän päästä pojat haettiin vierailulle.

– Se oli se hetki, kun tajusin, että tästä ei tulla enää takaisin, tämä on viimeinen kerta, kun näen äidin elossa. Ymmärsin sen isästä. En ollut koskaan nähnyt hänen itkevän.

Pojat ehtivät hyvästellä äidin, ja muutaman päivän kuluttua tämä oli poissa. 13-vuotiaalle sen ymmärtäminen oli mahdotonta.

Joku tuli sanomaan, että tulkaa puhumaan, jos on huolia. Kabanga ajatteli, että kaikki sanat ovat mitättömiä, kukaan ei voi auttaa eikä tajuta, miltä menetys tuntuu.

– Englannin kielessä käytetään sanaa play, kun viitataan esitykseen tai teokseen. Suomeksi sana kääntyy leikiksi. Sitä näytteleminen minulle jollain tavalla myös on: leikkiä, Roderick Kabanga sanoo. Kuva: Sakari Piippo / Yle

Lapsuus loppui ja rooli vaihtui

Äidin kuoleman jälkeen isä joutui käymään kahdessa työssä, jotta perheellä säilyi katto pään päällä. Roderickille lankesi hetkessä rooli, joka oli jotain enemmän kuin pelkkä isoveli.

Hän otti vastuuta perheestä, opetteli laittamaan ruokaa ja katsomaan pari vuotta nuoremman pikkuveljen perään.

– Lapset kohtaavat maailman seikkailuna. Kun äiti menehtyi, se seikkailunhalu, mikä liittyi esiintymiseen, kuoli. Ei ollut enää sitä ihmistä, jota varten esiinnyin.

Kabanga katkeroitui. Miksi juuri hänelle kävi näin? Miksi juuri hänen täytyi kamppailla tällaisen asian kanssa yksin?

– Oli niin paha olo. Tuntui, että ainoa ratkaisu on, että lähden täältä itsekin. Mutta silloin muistin aina, että on kaksi ihmistä, jotka ovat jo menettäneet ison osan elämästään. Isä ja pikkuveli pitivät minut täällä pallon päällä.

Kabangan isä on Kongosta. Hän on aina osallistunut lasten kasvatukseen ja opettanut pojille moraalia ja sitä, miten toisiin ihmisiin suhtaudutaan: kohdellaan, kuten toivotaan itseä kohdeltavan.

– Isän läsnäolo ja kasvatus pelastivat minut siltä, että en mennyt äidin kuoleman jälkeen pimeälle polulle. Se ei kuitenkaan pelastanut minua synkiltä ajatuksilta teini-ikäisenä.

Suunta katosi ja kipinä sammui

Kun tuli aika valita ammatti, Roderick oli vailla suuntaa. Isä näki, että poika oli hukassa ja neuvoi hakemaan sähkö- ja automaatiotekniikan opintoihin.

– Se oli isällinen tyrkkäys, hän ohjasi tiettyyn suuntaan, jotta löytäisin jotain, enkä vain katoaisi itseeni teini-iässä.

Ala tuntui kuitenkin väärältä. Joka aamu, kun Kabanga heräsi, hän halusi tehdä jotain muuta, mutta ei nähnyt, mitä se muu voisi olla.

– Esiintymisen kipinä särähteli takaraivossa, mutta en osannut osoittaa sitä, että tuo se on.

Kun Kabanga pääsi ammattikoulusta, isä kehotti jatkamaan sähköinsinöörin opintoihin. Kabanga aloitti uuden tutkinnon ammattikorkeakoulussa.

Tunne väärästä alasta kasvoi entisestään. Hän keskeytti opinnot puolen vuoden jälkeen.

– Olemme aikuisia, joille maksetaan siitä, että leikkimme erittäin isossa hiekkalaatikossa. Saamme yleisön hetkeksi unohtamaan sen, mitä täällä pallolla tapahtuu, näyttelijä Roderick Kabanga sanoo. Kuva: Sakari Piippo / Yle

Sisusta syntyi reservin vänrikki

Kabanga haki töitä, mutta törmäsi aina samaan ongelmaan.

– Koska olen syntynyt tämän värisenä, joka paikassa oli vastassa valkoinen cis-heteromies, joka kysyi, oletko käynyt armeijan.

Cis-lyhenne tarkoittaa (siirryt toiseen palveluun)henkilöä, joka kokee, että hänen sukupuoli-identiteettinsä vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta.

Kabanga tajusi, että töihin ei pääse, ellei asevelvollisuutta ole suoritettu. Hän päätti tulla takaisin johtajana ja suorittaa korkeimman arvon, jonka varusmiespalveluksen aikana voi saada.

– Menin armeijaan, vaikka en usko sotimiseen. Tulin sieltä reservin vänrikkinä pois. Kävin aliupseerikurssin ja reserviupseerikurssin.

Kabanga oli masentunut ja voi huonosti, mutta peitti kivun olemalla hyvä tyyppi, hymyilemällä paljon, huolehtimalla, että muilla oli kivaa.

Hänelle oli tarjottu äidin menetyksen yhteydessä apua, mutta terapia ei ollut teini-iässä vaihtoehto. Asenneilmapiiri oli, että siellä käyvät vain hullut, eikä Kabanga halunnut leimautua hulluksi.

Sitten heitettiin bensaa liekkeihin

Armeijan jälkeen Kabanga teki töitä Vantaan Energian huoltomiehenä ja siivoojana. Korjasi kaiken, mitä osasi ja siivosi teollisuuspölyä.

Kirjastossa hän oli törmännyt näyttelijäntekniikkaa käsitteleviin kirjoihin ja pitkään kytenyt kaipuu alkoi herätä.

23-vuotiaana hän päätti hakea helsinkiläiseen Ilves-teatteriin. Harrastajateatterin pääsykokeissa Kabanga tunsi, ettei ole pitkään aikaan ollut yhtä onnellinen. Olo oli katarttinen.

– Kun koko homma oli ohi, itkin. Olin uskaltanut hakea ja päässyt tekemään sitä, mikä minulta oli uupunut 10 vuotta. Olin löytänyt sen, mikä minut sai syttymään. Kipinä leimahti palamaan kuin joku olisi heittänyt bensaa sen päälle.

– Näyttelijänä koen, että meidän pitää pystyä ajattelemaan kuin lapset: heittäytyä, innostua ja nähdä maailma samalla tavalla kuin he. Silloin saamme kaiken irti tästä kauniista ammatista, Roderick Kabanga ajattelee. Kuva: Sakari Piippo / Yle

Seuraavaksi muutetaan alaa

Ja nyt ollaan tässä. Kabanga on käynyt Teatterikorkeakoulua vuodesta 2018 ja valmistuu ensi vuonna näyttelijäntyön laitokselta.

Viime syksynä hän näytteli jo Chinon roolin West Side Story -musikaalissa Helsingin Savoy-teatterissa.

Paraikaa hän on kiinni Netflixissä ensi vuonna julkaistavan Dance Brothers -tv-sarjan kuvauksissa. Kabangalla on toinen päärooleista.

Kabangalla on vahva visio siitä, miten hän haluaa muuttaa asioita. Ala, jolle hän ensi vuonna valmistuu, on avoin, mutta hyvin valkoinen.

Muutoksen pitäisi alkaa lippujen hinnoista ja siitä, missä esityksiä voi katsoa.

– Jos meidän kouluumme halutaan muitakin kuin valkoisia cis-miehiä tai -naisia, ei riitä, että minä näyn ensi vuonna Netflixissä.

Alan muutos lähtee Kabangan mielestä roolituksesta, siitä keitä teatterin lavalla, tv-ruuduilla ja valkokankailla esiintyy. Se lähtee siitä, keiden tarinoita kerrotaan ja ketkä niitä kertovat.

Kun seuraavan kerran tehdään Shakespearen Hamletia pitäisi ajatella, minkä värinen roolihahmo on ja mitä hän representoi. Pitääkö hahmon olla mies vai voisiko se olla nainen tai muunsukupuolinen.

– Puhun kaikkien vähemmistöjen puolesta. Tämän alan kauneus on siinä, että erilaiset ihmiset kertovat erilaisia asioita. Me pääsemme vielä siihen pisteeseen, että lasten ja lastenlasten kanssa voi mennä teatteriin, jossa Hamlet on tummaihoinen, eikä tätä kelaa enää tarvitse käydä läpi.

Voima löytyi sittenkin

Myös ystävillä on ollut vaikutusta Kabangan matkaan. Osa heistä näki hyvä tyyppi -roolin läpi ja sai Kabangan avautumaan.

– Luojan kiitos nyky-yhteiskunta on menossa siihen suuntaan, että näistä asioista miehenä puhuminen ei ole nolo asia.

Kabanga aloitti viime vuonna terapian, jossa hän on alkanut kääntää kokemiaan vastoinkäymisiä voimaksi.

– Ymmärsin, että elämä ei ole reilua. Se ei kuitenkaan tarkoita, että saan olla vihainen loppuelämäni. Jouduin aikuistumaan todella nuorena, pitämään itsestäni ja pikkuveljestäni huolta, mutta sain samalla katsoa vierestä, kun veli kasvoi. Se antoi avaimia omaan aikuisuuteeni.

Kabangan isä ei alkuun ilahtunut poikansa ajatuksesta tähdätä näyttelijäksi. Ammatti on epävarma, eikä kuukausipalkka ole kaikille itsestäänselvyys.

Nähtyään poikansa ensi kertaa näyttämöllä isä pyysi tämän istumaan viereensä.

– Se on yksi kauneimpia hetkiä elämässäni. Isä sanoi, että on aina tiennyt, etten ole samanlainen kuin hän, joka tykkää tehdä käsillä töitä. Isä sanoi, että hän on minusta erittäin ylpeä ja äitikin olisi.

Kipinä syttyi varhain. Ovet aukesivat voimalla.

Kun Roderick Kabanga sai takaisin lapsuudessa heränneen palon esiintyä, olo oli katarttinen. – Olin löytänyt sen, mikä minut sai syttymään. Kipinä leimahti palamaan kuin joku olisi heittänyt bensaa sen päälle. Kuva: Sakari Piippo / Yle

Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Voit keskustella aiheesta 16.5. klo 23 asti.

Lue aiheesta: