Hyppää sisältöön

Suomalainen matkailukauhu koottiin yksiin kansiin: matkailu ja kauhu kohtaavat kulahtaneissa kylpylöissä ja motelleissa, joissa maistuu myös ihmisliha

Aiemmin matkailukauhuun liittyivät mystisesti kadonneet liftarit, nyt painajaismaisia tunnelmia tarjoavat pukinpajat ja teemapuistot. Uusi Epätie-novellikokoelma kartoittaa kotimaista matkailukauhua.

Epätie-kirjan kuvitusta, Kuva: Kaj Syrjänen

“Lumi ja pimeys nielaisivat maailman, hän kuuli vain oman verensä kohinan korvissaan ja sen taustalla vieraan hengityksen. Kuuman, raskaan. Uhkaavan.”

Tällaisia hyytäviä ja painostavia tunnelmia luodaan Saara Henrikssonin Tunturin jäljet -novellissa, joka on yksi esimerkki matkailukauhusta: nuori nainen lähtee vaeltamaan Lapin perukoille, mutta sitten alkaa tapahtua. Tuoreeseen Epätie-kokoelmaan (Nysalor, 2022) sisältyy kolmetoista, nimenomaan Suomeen sijoittuvaa tarinaa, joissa matkailu ja kauhu nivoutuvat toisiinsa yllättävilläkin tavoilla.

Epätie on ensimmäinen koskaan julkaistu kotimaista matkailukauhua tarjoava novelliantologia, ja siinä mielessä harvinaisuus. Kulttuurintutkija Toni Saarisen kanssa antologiaa toimittaneen Reetta Vuokko-Syrjäsen mukaan kauhuteemastaan huolimatta tai juuri sen takia Epätie kannustaa ihmisiä lähimatkailuun.

– Suomi ei ole valtavan suuri maa, mutta meillä on rutkasti kaikkea kiehtovaa. Kiinnostavia, uusia ja ennennäkemättömiä kohteita löytyy kotimaastakin, kunhan vain uskaltautuu matkaamaan pääteiden ulkopuolelle.

Täysin uusi aihepiiri matkailuun yhdistyvä kauhu ei ole, vaan sillä on pitkät lonkerot kansanperinteessä. Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi, etkös elävä pelkää, kuuluu fraasi, joka liitetään usealla eri tavalla versioituun rekiretkeen ja muihinkin aavekertomuksiin. Mystisesti katoava liftari taas on kansainvälisesti tunnetuimpia moderneja kummitustarinoita. Suomeen se rantautui 1970-luvun alussa: autoilija ottaa kyytiinsä naispuolisen liftarin, joka yhtäkkiä haihtuu kun tuhka tuuleen.

Epätien kohdalla halusimme myös aikalaiskatsauksen siitä, millaisia ovat tarinat ja miljööt, joista suomalainen moderni matkailukauhu kumpuaa. Toki novelleista löytyy perinteistä liftaritarinaakin, mutta painopiste on siirtynyt nykymatkailuun liittyviin kohteisiin kuten kylpylöihin, pukinpajoihin sekä teemapuistomaisiin ympäristöihin, Reetta Vuokko-Syrjänen listaa.

Vuokko-Syrjäsen omassa Tulevaisuuden toivo -novellissa urbaani ja itseriittoinen taiteilijanalku majoittuu maaseudulla motelliin, jonka huoneissa “haisee maakellarilta ja kylmä huokuu sisään lautapaneloinnin läpi”.

Novelli irvailee taide-elitismin kustannuksella ja tarjoaa lukijalle myös aimo annoksen body horroria eli kehokauhua.

– Kehokauhu on hyvin kiinnostava, joskin Suomessa varsin usein ohitettu kauhun alagenre. Jos kauhu on kehon ulkopuolella, sitä on mahdollista paeta, mutta entäpä jos se asustaakin kehon sisäpuolella, mitä sitten tehdään, Vuokko-Syrjänen toteaa.

Epätie-kirjan kansi viittaa tarinaan kummittelevasta liftarista. Kuva: Epätie-kirja

Ihmislihan pauloissa

Tietynlaista kehollisuutta löytyy myös Anne Leinosen Kaikilla herkuilla -novellista, jossa rock-orientoitunut pariskunta päätyy aavemaiselle leirintäalueelle.

Visvaisen kertomuksen tematiikka pureutuu globaalin tabun eli ihmisruumiin tarjoamien kulinarististen nautintojen ympärille.

– Oman lajitoverin syöminen on edelleenkin yksi pahimpia asioita joita ihminen voi toiseen kohdistaa. Ajattelemme, että on epäinhimillistä ja moraalikäsityksemme vastaista tehdä jotakin tuollaista. Juuri siksi tämänkaltaisen pahuuden tökkiminen on niin kiehtovaa, Anne Leinonen kiteyttää.

Leinosen mukaan nykyihmisen sisuksissa uinuu kesytetty peto, joka tosin voi herätä henkiin etenkin poikkeustilanteissa.

– Jos yleismaailmallinen tilanne menisi todella pahaksi, en lainkaan epäilisi, ettemmekö pakon edessä söisi toisiamme. Toisaalta ihmislihan nauttimisesta voisi tulla normi, jos jokin auktoriteetti muuttaisi tabun sallituksi asiaksi. Tämä voisi olla aivan mahdollista, tabuillahan on tapana muuttua ajan myötä.

Kaikilla herkuilla -novellissa kannibalismi ei liity millään tavalla eloonjäämistaisteluun tai tabujen purkamiseen, vaan kyse on puhtaasta pahuudesta ja perversiosta.

– Ihmissyönti – etenkin tällaisessa kontekstissa – tuntuu pahalta, vastenmieliseltä ja ällöttävältä. Mutta juuri tällaiseltahan kauhun pitää tuntua, eihän se muuten olisi kauhua.

Pohjimmaisen inspiraationsa Kaikilla herkuilla -novelli on saanut Leinosen omista kokemuksista: 1990-luvun alussa hän oli kesätöissä “kämäsessä leirintäaluekuviossa”.

– Olin tuolloin 17-vuotias ja jouduin olemaan viikonloppuisin töissä yksin. Samalla toimin myös kokkina ja sanoisin, että asiakkaiden kannalta varmaan oli hieman pelottavaa syödä tuotoksiani, koska en todellakaan onnistunut loihtimaan mitään gourmet-annoksia. Olihan se hurjaa touhua.

Toisin kuin esimerkiksi amerikkalaisessa populaarikulttuurissa, on matkailukauhu jäänyt Suomessa pitkälti marginaaliin, vaikka edellytyksiä aihepiirin hyödyntämiseen olisi rutkasti.

– Suomi on täynnä rähjäistä ja hylättyä rakennuskantaa, syrjäisiä ja autioituvia taajamia sekä kulahtaneita leirintäalueita. Jos on matkustanut pienillä paikkakunnilla tietää, että tuollaista se on. Tällaisen tematiikan hyödyntäminen on kuitenkin jäänyt, koska meillä on tarve viljellä “tervetuloa iloiseen Itä-Suomeen” -tyylisiä iskulauseita.

Epätie-kirjan kuvitusta. Kuva: Kaj Syrjänen

Kylpyläreissusta tulee pelkkää painajaista

Maiju Ihalaisen Klooria ja nostalgiaa -novellissa kauhu alkaa kuohua, kun päähenkilö matkustaa lapsuudenmuistojen kultaamaan kylpylään, jossa kaikki ei kuitenkaan ole ihan niin kuin pitäisi.

– Löysin sattumalta netistä uutisia, joissa kerrottiin makaabereista tapahtumista, joita oli sattunut ihan oikeasti ulkomaalaisten kylpylöiden asiakkaille. Näistä lähtökohdista novelliin syntyi ihanan kamala ja pelottava kulma, Ihalainen kertoo.

Klooria ja nostalgiaa kertaa lähihistoriaa ja sijoittuu osittain 1990-luvun laman tienoille. Mukana on myös Ihalaisen omia kokemuksia ja muistikuvia aikakaudesta, jota leimasi synkkyys ja ankeus.

– Meidän perheemme kävi tuolloin jonkin verran kylpylöissä, ja olin lapsena todellinen vesipeto. Kuten novellin päähenkilö, koin minäkin 1990-luvun laman, mutta lähinnä ulkopuolisena aikuisten ihmisten kautta. Lamasta ei jäänyt minulle minkäänlaisia syviä henkilökohtaisia traumoja.

Maiju Ihalainen on aiemmin voittanut kahteen otteeseen scifi- ja fantasianovellille annettavan Atorox-palkinnon, ja nyt häntä on alkanut kiinnostaa myös kauhu.

– Toivon, että tarinani karmaisisi lukijoita ja herättäisi isoja tunteita. Haluan myös kirjoittaa lisää juttuja, joissa on vahva kontrasti: kauniin kyljessä kulkee jotakin todella hirvittävää.

Kauhuun – ja etenkin matkailukauhuun – kuuluu oleellisena osana vieraudella ja outoudella pelottelu. Maiju Ihalaisen mielestä tämä on varsin looginen ja luonteva lähtökohta kauhutarinan rakentamiselle.

– Ihmisaivoista varmaan löytyy jokin muinainen osa, joka on olemassa sitä varten, että se tunnistaa ympäristöstämme vieraat asiat, joita kannattaa varoa. Pelkohan voi olla myös terve tunne: se varoittaa jostakin, joka voi koitua haitalliseksi.

Voit keskustella aiheesta 19.5. kello 23:een saakka.

.
.