Kansallismuseon näyttelysalin ovenpielessä sisääntulijaa katselee monimetrinen kuva henkiolennosta, lamassusta, jolla on ihmisen pää, leijonan vartalo ja siivet. Myös muinaisessa Assyriassa suurten patsaiden tehtävänä oli seisoa ryhdikkäinä portinpielessä.
– Niitä oli siellä palatsien porteilla vaikka kuinka paljon suojelemassa hallitsijaa, kertoo Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen apulaisprofessori, assyriologian dosentti Saana Svärd ja tunnustaa lamassut suosikeikseen niiden arvokkaan ilmeen vuoksi.
Kansallismuseon Tutkimusmatkoja muinaiseen Lähi-itään -näyttel (siirryt toiseen palveluun)y esittelee alueen suomalaista tutkimusta esinein, kuvin ja äänin.
Samaan aikaaa näyttelyn avautumisen kanssa on julkaistu Muinaisen Lähi-idän imperiumit (siirryt toiseen palveluun)— Kadonneiden suurvaltojen kukoistus ja tuho -kirja, jonka toinen toimittaja Svärd on.
Kirjan artikkelit kertovat kolmen vuosituhannen tarinaa valtakunnista ja hallitsijoista, uskonnoista ja kaupankäynnistä, tieteistä ja taiteista, arjesta ja sukupuolisuudesta. Vastaavaa yleistajuista kokonaisesitystä ei ole julkaistu suomeksi sitten 1960-luvun.
Muinaisen Lähi-idän akateeminen tutkimus alkoi Suomessa varsin varhain, ehkä yllättävänkin varhain. Helsingin yliopistossa, joka silloin vielä oli Keisarillinen Aleksanterin yliopisto, aloitettiin assyriologian opetus vuonna 1891. Itämaisten kielten opetus oli alkanut jo aiemmin.
–Suomi oli osa Venäjää, ja sillä oli naapurimaita Lähi-idässä. Siksi yhteys ei ehkä tuntunut sillä tavoin vieraalta kuin meistä nyt saattaa kuulostaa, sanoo Saana Svärd.
Assyriologia tutkii muinaisen Mesopotamian historiaa, kieliä ja kulttuureja vuosina 3000 eaa. – 200 jaa. Nykykartalla tuo "Kaksoisvirtainmaa" on Irakia, Itä-Syyriaa ja Kaakkois-Turkkia.
Muinaista Lähi-itää olivat myös Arabian niemimaa ja Levantin alue eli Välimeren itärannikko.
Helsingin yliopistosta tuli yksi maailman tärkeimmistä assyriologisen tutkimuksen keskuksista; ensi vuonna Helsingissä järjestetään alan suurin kansainvälinen konferenssi, kertoo Svärd, joka johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa monitieteistä Muinaisen Lähi-idän imperiumit -huippuyksikköä (siirryt toiseen palveluun).
1800-luvulla Lähi-itä kiinnosti totta kai eniten maita, joilla oli siellä siirtomaavaltaa. Suomesta puolestaan oli tiiviitä tieteellisiä yhteyksiä niihin, mikä auttoi muinaisen Lähi-idän-tutkimusta alkuun myös Suomessa.
Täällä myös osattiin jo joitakin seemiläisiä kieliä – teologit hepreaa, arabistit arabiaa. Kun kieliperheeseen löytyi nuolenpääkirjoituksista uusi jäsen, akkadi, sen oppimiselle oli pohjaa.
– Kyllä siinä oli onneakin mukana. Pari kolme seemiläisten kielten tutkijaa innostui nuolenpäistä, jotka olivat uusinta uutta. Se taisi olla ennemminkin herrasmiestutkimusta, joten siihen ei tarvittu kovin paljon ulkopuolista rahoitusta, sanoo Saana Svärd.
Tiedeyhteisön tuen taustalla saattoi puolestaan olla kansallistunnetta: haluttiin kuulua Eurooppaan, olla mukana saksalaisten ja ranskalaisten uudessa aluevaltauksessa. Vaikka Pietarinkin yliopistoon oli toki yhteyksiä, ei varmaankaan haluttu jäädä vain sen varaan, Svärd arvelee.
Kansallismuseon näyttelyn esineet ovat aikoinaan päätyneet Suomeen monta reittiä, useat jo Venäjän-ajalla ja muutkin viime vuosisadan alkupuoliskolla. Lähi-idässäkin käytiin mutta enemmän Euroopan antiikkikauppiaiden luona.
Esineitä kulkeutui Kansallismuseon lisäksi pieniin museoihin ympäri maata.
– Ne olivat hajaostoksia, jotka ovat päätyneet testamenttien kautta jonnekin, eikä kaikista ole edes tiedetty, kertoo Svärd.
Suomi oli pikkutekijä, mutta esimerkiksi British Museumin Lähi-idän-kokoelmat ovat muhkeat.
– Lähi-idässä kaivettiin kyselemättä maasta valtavia määriä esineitä, ja niitä päätyi sinne tänne Eurooppaan. Miten sitä kulttuuria on vaalittu? Ei välttämättä mitenkään.
Kansallismuseon näyttelytilan takaseinää peittää 1850-luvun näkemys Ninivestä, yhdestä Mesopotamian vanhimmista kaupungeista, josta tuli muinaisen Assyrian pääkaupunki 700-luvulla eaa.
Näyttävä kuva, myöntää Saana Svärd, mutta poimii pyynnöstä asioita, jotka eivät nykytutkijan silmissä pidä paikkaansa.
– Porraspyramidin muoto on oikea, mutta ylhäällä on kummallinen sieni. Ja miten pyramidiin mentiin sisälle? Oikeasti siinä oli pitkät rampit kulkemista varten. Joen varressa tuskin oli laitureita ihan kahdenkymmenen metrin välein, mutta nuo etualan lampaat ja vuohet kyllä olivat tosi tärkeä elinkeino.
Kuva heijastelee aikansa orientalismia, tieteen ja taiteen helmasyntiä, jossa itä nähtiin aivan erilaisena kuin länsi: yhtäältä jännittävänä ja eksoottisena, toisaalta julmana ja arvaamattomana.
Lähi-idästä etsittiin myös todisteita sille, että Raamatun kertomukset pitävät paikkansa, ja oma ilmiönsä oli egyptomania. Se roihahti 1800-luvun alussa, kun Napoleonia sotaretkellä Egyptiin seuranneet tutkijat julkaisivat töitään. Pyramidit ja faraot eivät jättäneet kylmäksi Suomessakaan.
Entä nyt? Mitä merkitystä muinaisen Lähi-idän tutkimuksella on? Saana Svärd esittää vastakysymyksen: Miksi ihmisiä ja historiaa ja kulttuureja ylipäätänsä pitää tutkia?
– Jos jotakin olemme oppineet modernin maailman haasteista, kuten ydinsodan uhasta ja ilmastonmuutoksesta, niin se on se, että insinööriratkaisut eivät pitkän päälle yksinään riitä.
Vaikka muinaisen Lähi-idän imperiumit vaikuttaisivat suomalaisille kaukaiselta aiheelta, niin niiden tutkijat antavat koko ajan panosta tieteelliseen keskusteluun siitä, millaisia ihmiset ovat ja miten he toimivat yhteiskunnissa, Svärd sanoo.
– Tarvitsemme enemmän ymmärrystä esimerkiksi siitä, miten ihmiset identifioituvat ryhmiin. Miten identiteetit voivat muuttua historian kuluessa? Mikä on kielen suhde identiteettiin?
Tällaisiin kysymyksiin vastaamiseen Lähi-idästä on säilynyt poikkeuksellisen rikas arkeologinen aineisto. Esimerkiksi Suomen keskiajasta on säilynyt vähemmän kirjallisia lähteitä kuin Mesopotamiasta kolmetuhatta vuotta sitten, Svärd huomauttaa.
Ajatus ihmiskunnan sivistyksen kehdosta jossakin tietyssä paikassa on vähän vanhanaikainen, mutta Mesopotamia ei ole ainakaan yhtään vähemmän sitä kuin vaikkapa muinainen Kreikka, sanoo Saana Svärd.
Perusteita löytyy: Lähi-idässä ihmiskunta aloitti maanviljelyn, sieltä alkoi kaupungistuminen, ja siellä syntyivät myös kirjoitustaito ja matematiikka.
Jatkumo on looginen: Kun alettiin viljellä, asetuttiin aloilleen. Kun viljelystä kertyi ylijäämää, sillä ryhdyttiin käymään kauppaa. Kaupasta saatu varallisuus vaati kirjanpitoa.
Joku siellä jossakin yli viisituhatta vuotta sitten keksi piirtää tikulla saveen kuvan lampaistaan ja kuhilaistaan, ja ideasta innostuttiin. Aikaa myöten sumerilaiset kirjurit kehittivät siitä nopean ja kätevän nuolenpääkirjoituksen. Mesopotamian akkadinkieliset sovelsivat innovaation omaan käyttöönsä.
Jos nuolenpääkirjoitus olisi jäänyt vain sumerilaisten iloksi, meiltä olisi nyt paljon tietämättä.
– Akkadi oli seemiläinen kieli, ja sillä on edelleen elossa olevia kielisukulaisia. Akkadiin vähitellen sulautunutta sumeria ei vieläkään osata lukea yhtä hyvin, kertoo Saana Svärd.
Nuolenpääkirjoitukset tehtiin pääasiassa savelle. Se oli halpaa ja helposti saatavaa materiaalia, jota ei ollut väliksi säästellä. Tutkijoiden suureksi iloksi savella on myös se erinomainen ominaisuus, ettei se tuhoudu tulessa.
Maailmanhistoriassa moni korvaamaton kirjasto ja arkisto on palanut poroksi. Turun kuninkaallisen akatemian kirjaston tuho Turun palossa vuonna 1827 hiertää edelleen, sanoo Saana Svärd.
Savitaulut sen sijaan muuttuvat palaessaan vain lujemmiksi. Tarpeettomina pois heitetyt taatelikauppojen ja rakennuslainojen kuitit ja muut asiakirjat ovat säästyneet vuosituhansien päähän. Savitauluja on löydetty kaikkiaan puolisen miljoonaa, arvioi Svärd.
Tyypillisimmillään kämmenelle mahtuvat savitaulut ovat kuittien ja lyhyen yhteydenpidon tapaisia käyttötekstejä, mutta nuolenpääkirjoituksen kehittyessä se taipui yhä paremmin myös kirjallisuuteen.
Osalla kirjoitusta sisältävistä esineistä on ideologinen merkitys. Kansallismuseon näyttelyssä yksi sellaisista on savinaula.
– Savinaulat olivat todella tavallisia Sumerissa. Niitä upotettiin tärkeiden rakennusten seiniin. Niissä oli lyhyitä tekstejä, joissa kuvailtiin sen temppelin tai palatsin rakentamista ja tietysti nimettiin kuningas, joka oli vallassa, kertoo Saana Svärd.
Ideana täytyi jollakin tavoin olla muiston säilyttäminen, hän puntaroi. Toisinaan naulassa on kuninkaan nimi eikä mitään muuta.
Nuolenpääkirjoitus osoittautui hyvin sitkeäksi. Sitä ehdittiin sumerin ja akkadin lisäksi käyttää noin kymmenen muunkin kielen kirjoittamiseen. Joissakin nuorimmissa nuolenpäätauluissa on jopa kreikkaa, ja amuletteihin nuolenpääkirjoitusta kopioitiin vielä lähellä kristillistä aikaa, Saana Svärd kertoo.
Tasainen liukuma historian hämäriin oli kuitenkin jo alkanut vuonna 539 eaa., kun Persia valloitti Mesopotamian.
– Persialaiset eivät yrittäneet tuhota nuolenpääkirjoitusta tai edes vanhoja temppeleitä. He olivat ihan tyytyväisiä, kunhan saivat veronsa. Vallan siirtyminen pois Mesopotamiasta alkoi kuitenkin vaikuttaa, kertoo Svärd pitkän ja monipolvisen aikakauden viimeisistä vuosisadoista.