Hyppää sisältöön

Mari Leppäsen kolumni: Sielujen lisäksi täytyy pelastaa luonto

Uskonnolliset yhteisöt eivät saa käpertyä pohtimaan vain sielujen hyvinvointia. Ihminen ei ole luomakunnan kruunu, vaan ihmisenkin hyvinvointi on sidottu luonnon pelastumiseen, Leppänen kirjoittaa.

Jokaisella vuodenajalla on oma tuoksunsa. Nyt tuoksuvat kielot. Tähän aikaan vuodesta hakeudun Kaarinaan Ravattulan kylän Ristimäelle. Ristimäki sijaitsee peltojen keskellä Aurajokilaakson maisemassa vain muutaman kilometrin päässä Turun keskustasta. Paikan voi hyvin ohittaa tietämättä, millainen helmi haapojen keskeltä löytyy.

Ympäristö on Suomen vanhinta asutusaluetta, jäljet ihmisistä vievät neljän tuhannen vuoden taakse. Kymmenen vuotta sitten Ristimäeltä löytyi pienen hirsikirkon perustuksia, Suomen vanhimman tunnetun kirkon paikka.

Uskontulkinnoissa on korostunut sielujen pelastuminen ja ihmisen hyvinvointi – luonnosta ei niin väliksi.

Nykyisin mäellä on kivistä muodostettu muinaisen kirkon kivijalan muoto. Alttarin paikalla on valkea puuristi. ”Kirkkoon” voi astua sisään oven kohdalta, sulkea silmät ja kuvitella, millaista ihmisten elämä 1100-luvulla oli. Taustalla kuuluvat Hämeentien ja Turun ohikulkutien äänet.

Ristimäellä miettii ihmisen jättämiä jälkiä aikaan ja maisemaan. Ikivanhan kirkon rauniot kysyvät, mikä on nykyään kirkon ja kristinuskon rooli luontokadon ja ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Aikojen kuluessa kristinuskoa on tulkittu tavoilla, jotka ovat korostaneet ihmisten tarpeita ja osaltaan johtaneet luonnonvarojen tuhoamiseen. Ihminen on noussut luomakunnan yläpuolelle sen kruunuksi. Uskontulkinnoissa on korostunut sielujen pelastuminen ja ihmisen hyvinvointi – luonnosta ei niin väliksi.

Kokonaisvaltainen kristinuskon tulkinta tunnistaa, että ihminen, luonto ja Jumala ovat suhteessa toisiinsa. Ihminen on osa luontoa, ja ihmisen hyvinvointi ja pelastus on sidottu luonnon hyvinvointiin.

Ympäristökriisi haastaa ja muuttaa kirkkoa.

Pelastus koskee koko luomakuntaa. Jotta luomakunta voi hyvin, planeetan resurssit on jaettava oikeudenmukaisesti ja kestävästi.

Ympäristökriisi haastaa ja muuttaa kirkkoa. Nyt kristillisissä tulkinnoissa elää myös ekoteologinen ajattelu. Siinä painottuu ihmisen vastuu luomakunnasta. Tulkinnasta seuraa myös arjen käytäntöä: Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on ilmasto-ohjelma, jossa kirkko sitoutuu ilmastomuutoksen vastaiseen työhön.

Muutos vaatii päättäväisyyttä. Ympäristöä pilaava kulutus on osa itsestään selvänä pitämäämme elämäntapaa, johon kirkkokin on syyllinen. Elämäntapatottumusten muuttaminen ja etuoikeutetusta elämäntavasta luopuminen on vaikeaa – kirkossa ja kirkon ulkopuolella.

Ihmisen murhevarasto on rajallinen ja ympäristökriisin haasteet ovat niin suuria, että katseen kääntää helpommin hallittaviin asioihin. Se on nurinkurista, sillä ympäristökriisi on asia, johon jokainen voi vaikuttaa.

Ilmastokriisi on myös eettinen ja hengellinen kriisi, jossa korostuu vastuu ja oikeudenmukaisuus.

Ilmastokriisi koettelee ihmisten sisäistä elämää. Se on myös eettinen ja hengellinen kriisi, jossa korostuu vastuu ja oikeudenmukaisuus.

Kirkolla ja uskonnollisilla yhteisöillä pitää olla tärkeä rooli tukea ihmisiä tässä kriisissä.

Lähimetsän kaataminen, uutiset tulvista, kuivuudesta ja ilmastopakolaisuudesta ahdistavat. Samalla näemme, että ne maat ja alueet, jotka ovat vähiten vastuussa ilmastokriisin aiheuttamisesta, kärsivät sen seurauksista jo nyt eniten.

Suurimmat haitat kohdistuvat haavoittuviin ihmisryhmiin, alkuperäiskansoihin sekä rannikoiden ja maatalouden elinkeinoista elantonsa saaviin ihmisryhmiin. Köyhyys ja huono-osaisuus kasaantuvat.

Mitä muita identiteettejä meille on tarjolla kuin kuluttajan rooli – mitä merkityksellistä voimme löytää sen tilalle, josta luovumme?

Jatkuvan kasvun ihannointi kuluttaa luonnon monimuotoisuutta, mutta myös ihmistä. Kuluttaminen ei tee meitä onnelliseksi, lopulta väsymme.

Aikamme suuri haaste on etsiä yhdessä, mitä muita identiteettejä meille on tarjolla kuin kuluttajan rooli – mitä merkityksellistä voimme löytää sen tilalle, josta luovumme.

Nuoret ovat tämän ajan profeettoja. Joskus viestiä on vaikea kuulla, kun he kritisoivat valtarakenteita ja toimivat epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Mutta entä jos onkin niin, että se viesti, joka on vaikein vastaanottaa, on lopulta tärkein kuulla?

Muutoksentekijää on aina vastassa kritiikki. Uskonnollisia aktivisteja on nujerrettu ja vaiennettu sanomalla, että uskonnon tulisi keskittyä hengellisiin asioihin. Kuitenkin tutkimusten mukaan uskonnollisesti motivoitunut ympäristöaktivismi voi olla vaikuttavampaa (siirryt toiseen palveluun) kuin vaikkapa taloudesta tai tieteestä nouseva.

Uskonnolliset yhteisöt eivät saa käpertyä siihen lokeroon, jossa puhutaan vain sielujen pelastuksesta. Meidän on pystyttävä näkemään tehtävämme suurempana. Sen, mihin uskomme ja mitä arvostamme, täytyy näkyä myös siinä, miten elämme.

Jotta Ravattulan Ristimäeltä tuhannen vuoden kuluttuakin tuoksuu haapojen suojassa, laaksojen lilja, kielo.

Mari Leppänen

Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan piispa, joka on kotonaan metsän ja järven sylissä

Voit keskustella kolumnista 27.5. klo 23:een asti.

.
.