Hyppää sisältöön

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

– Mennään oikein varovasti.

Luontokuvaaja Jari Peltomäen kumisaappaat litsahtelevat märkää maata vasten. Heinikkoon on polkeutunut ura, joka vie pajukkoisen töyrään yli. Niityn laidassa on neljä vanerista kojua.

Näkymässä ei vaikuta olevan mitään ihmeellistä. Silti täällä matalalla merenrantaniityllä on jotain, mitä ihmiset käyvät kuvaamassa tuhansien kilometrien päästä: suokukkoja.

– Se on tosi monen kuvaajan suosikki, Peltomäki sanoo.

Suokukon nimi tulee sen veikeästä ulkonäöstä. Koirailla on hetken aikaa keväällä kaulassa röyhelöt, joita ne pörhistelevät niiaillessaan ja taistellessaan soitimella.

Mutta tulijoiden pitää olla tarkkana. Suokukko on hiljainen lintu, joka ei pidä metelistä. Nytkin kojulle saapuvat näkevät tiiviin parven karkaavan ilmaan.

– Taisi parvi pölähtää.

Kaksi luontokadon uhria

Suokukko ja sen tarvitsemat elinympäristöt ovat hävinneet suuresta osasta Suomea lähes kokonaan. Se on esimerkki luontokadosta eli eliölajiston ja luontotyyppien yksipuolistumisesta.

Suokukko oli ennen tuttu asukas suuressa osassa Suomea. Nykyään se on lähes kadonnut muualta kuin Lapin soilta ja Perämeren rannikoilta.

Suokukon taantumisen kaikkia syitä ei tiedetä tarkasti, mutta yksi syy on ihmisen toiminta. Soita on ojitettu metsätalouden tarpeisiin, mikä on vienyt lajin tarvitsemia avoimia suomaita.

– Osa suokukoille sopivista soista on tuhottu turvetuotannon ja muun soiden kuivatuksen yhteydessä peruuttamattomasti, sanoo lintuja tutkiva ekologi Kari Koivula Oulun yliopistosta.

Sama on tapahtunut Jari Peltomäen kuvauskojujen kaltaisille ympäristöille, merenrantojen matalakasvuisille niityille. Vielä 1960-luvulla niitä oli arviolta 57 000 hehtaaria, nyt enää noin kymmenesosa siitä.

Karja on viety pois rantaniityiltä maatalouden tehostumisen vuoksi. Rehevöityminen on nopeuttanut alueiden kasvamista umpeen. Sarat, vihvilät ja ruijannuokkuesikon kaltaiset harvinaisuudet ovat joutuneet antamaan tilaa järviruo’on keltaiselle muurille.

Limingan luontokeskuksen lähellä ranta on pidetty matalakasvuisena nautojen avulla. Tänäkin kesänä niityllä laiduntaa yli 200 emolehmää vasikoineen maatalousyrittäjä Marko Pietilän tilalta.

Karja viettää kesän laitumella, syö, märehtii, poikii. Samalla se vie vatsassaan suuren osan kasvillisuutta, joka muuten valtaisi alueen.

– Nauta on ainut keino pitää näin iso ala matalana, Pietilä sanoo.

– Ilman niitä täällä ei näkisi kuin ylöspäin.

Eron huomatakseen ei tarvitse mennä kuin toiselle rantaniitylle muutaman kilometrin päähän.

Lehmien viemisessä merenrannan luonnonlaitumelle ei sinänsä ole mitään uutta. Niin tehtiin iät ajat, kunnes tehomaatalous tappoi tavan.

Rantalaitumella vasikka kasvaa jalostamattoman rehun vuoksi muutaman sata grammaa päivässä hitaammin kuin peltolaitumella. Pietiläkään ei toisi lehmiään tänne, ellei sitä tuettaisi rahallisesti EU:sta.

Lehmien, Pietilän ja tukirahojen ansiosta rannalla viihtyy nyt moni sellainen eliölaji, jonka elinolot ovat muuten käyneet ahtaaksi. Yksi näkyvimmistä voittajista on suokukko.

Yksi Suomen luonnon kiehtovimmista näytelmistä

– Ei ole totta. Ei ole todellista! luontokuvaaja Jari Peltomäki puuskahtaa.

Kuvauskojun edessä olevan lammikon reunalle on juuri laskeutunut suokukkonaaras. Näky on saanut lähellä olevan koiraan innostumaan: se pyörähtää ketterästi ja pörhistää kaulustaan.

Äkkiä kuvaan ilmestyy toinen koiras. Peltomäen kameran suljin laulaa sarjatulta.

Suokukkojen tanssi keväisellä niityllä on yksi Suomen luonnon kiehtovimmista näytelmistä. Nyt pääsemme katsomaan sitä aitiopaikalta.

Marko Pietilää hymyilyttää. Karjatilallisen, lintujen ja niitä tutkivien välille on muodostunut 14 vuoden aikana symbioosi. Hän sanoo olleensa aina kiinnostunut linnuista.

– Jollain tasolla sitä on ylypiä, että jotain näkyvää on saatu aikaan.

Alkuaikoina hän sai kyllä kalastajilta palautetta "lehmänpaskalta maistuvista kaloista". Mutta sittemmin hän on kuullut, että esimerkiksi siika olisi palannut lahteen laiduntamisen alettua.

Parhaillaan ympäristökeskus tutkii laidunnuksen vaikutusta vedenlaatuun. Oletus on, että sen pitäisi ainakin vähentää rehevöitymistä.

Valtio etsii ratkaisuja luontokadon torjuntaan

Ympäristöministeriö laatii parhaillaan kunnianhimoista suunnitelmaa luontokadon torjumiseksi. Tarkoitus on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vuoteen 2030 mennessä. Kaikki tähänastiset yritykset pysäyttää luontokato ovat epäonnistuneet.

Perämeren rantaniittyjen kunnostus on hyvä esimerkki siitä, mitä tavoitteeseen pääsemiseen vaaditaan.

– Tämä on pitkäjänteistä työtä, jollaista palauttamisprojekteissa tarvitaan. Tämä on myös riittävän laajamittaista, sanoo eläinekologian dosentti Kari Koivula Oulun yliopistosta.

Ensimmäiset laidunalat kunnostettiin jo pian Suomen EU:hun liittymisen jälkeen 1990-luvulla. Sittemmin toiminta on laajentunut.

"Mitään isoa ei saa pakolla aikaan"

Suokukkoniityn tarina on poikkeus: toimiin ovat olleet tyytyväisiä niin karjatilallinen kuin luontoväki. Mutta ilmaista se ei ole ollut. Yksin Marko Pietilän karjatilalle on maksettu hoitokorvauksina 677 000 euroa EU-rahaa pelkästään neljän viime vuoden aikana.

– Kyllä se vaan niin on, että mitään isoa ei saa pakolla aikaan. Näin päin se on win-win kaikille osapuolille, Pietilä sanoo.

Myös Ylen haastattelemien ympäristöasiantuntijoiden mielestä Suomen on käytettävä huomattavasti nykyistä enemmän rahaa, mikäli aiomme pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen.

Pääministeri Sanna Marinin hallitus lisäsi luonnonsuojelun rahoitukseen aiemmin 100 miljoonan euron potin. Suomen Luonnonsuojeluliiton ympäristöpäällikkö Paloma Hannosen mukaan se ei riitä: rahoitus tulisi kymmenkertaistaa.

– Se vaatii sen, että puolueet laajasti ja myös valtiovarainministeriö ovat asian takana, hän sanoo.

Suomen ympäristökeskuksen tutkija Ari-Pekka Auvinen puolestaan uudistaisi maa- ja metsätalouden tuet niin, että ne tukisivat biodiversiteettiä.

Tähän asti tuet ja kannustimet eivät ole houkuttaneet maan- ja metsänomistajia toimimaan riittävästi luontokadon pysäyttämiseksi. Tavoite vaatii osin suojelua ja osin kunnostamista, kuten Limingassa on tehty.

– Rantaniittyjen tapauksessa asiaa saattoi helpottaa se, että rantalaidunnusta on tehty aiemminkin. Lisäksi seudulla on ollut aktiivisia, asiasta kiinnostuneita ihmisiä, Auvinen miettii.

"Ei tämä aina näin helppoa ole"

Luontokuvaaja Jari Peltomäki vaihtaa muoviset läpsyt kumisaappaisiin ja sulkee kuvauskojun oven. Vaatimaton vanerinen rakennelma hänen takanaan on yksi esimerkki siitä, miten biodiversiteetillä voi myös tienata.

Niityllä pörhistelevät suokukot tuovat parhaina päivinä nelinumeroisen summan rahaa kuvauskojujen vuokraajille. Osan summasta saa Peltomäen yritys Finnature, osa menee maan omistavalle Pietilälle. Muut monimuotoisuuden vaikutukset talouteen ovat paljon vaikeammin laskettavissa.

Kuvauspäivä on ollut hyvä. Taistelevien suokukkojen lisäksi samoihin kuviin on tallentunut Liminganlahden kaunis, pitkänokkainen nimikkolintu, mustapyrstökuiri.

– Ei tämä aina näin helppoa ole, Peltomäki naurahtaa.