Hyppää sisältöön

Lettosuo on soista arvokkain, mutta koko ajan harvinaisempi Suomessa – Anna Isotalo etsii arvokkaita alueita ja keinoja niiden säilyttämiseen

"Letoilla elää suurin osa soiden uhanalaisista lajeista", sanoo Anna Isotalo. Metsänhoitajaksi valmistuva Isotalo kiinnostui soista, koska ne ovat ilmastonmuutoksen torjunnan ja luonnonsuojelun kannalta hyvin tärkeitä, varsinkin Suomessa.

Projektisuunnittelija Anna Isotalo suolla.
Anna Isotalo letolla, jota uhkaa kuivuminen koivutaimikoksi. Pieni suo voitaisiin vielä pelastaa koivuja poistamalla.

Anna Isotalo tarvitsee hyvää kuntoa ja notkeita polvia. Hän etsii aikaisemmin lettomaiseksi merkityltä suolta merkkejä lettoisuudesta. Täällä Orivedellä, niin kuin yleensäkin Etelä-Suomessa, runsasravinteisimpia ja siten arvokkaimpia soita on jäljellä enää rippeet entisestä.

– Tarkkaa tietoa siitä, kuinka paljon lettoja on joskus ollut, ei ole kenelläkään, mutta valtavasti enemmän kuin nyt, sanoo ely-keskuksen projektisuunnittelija Isotalo.

Isotalo tutkii hirvien polkua. Polulla on painanteita, joissa on enemmän vettä kuin muualla. Nämä kosteimmat kohdat ovat niitä, joissa on voinut säilyä lettokasvillisuutta, muun muassa sammalia ja saroja.

– Tässä on rätvänää, se on suolla usein merkki, että varsinaisia lettokasveja voi löytyä lähistöltä. Suolla kasvava kataja on toinen hyvä enne.

Sammalet ovat pieninä tuppaina ja niitä täytyy katsoa läheltä, jotta lajin tunnistaa. Jotkut lajit vaativat mikroskoopilla varmistamista.

Yli 10 miljoonaa hehtaaria maa-alastamme on ollut soiden peitossa. Ojittamatonta suota on jäljellä noin neljä miljoonaa hehtaaria, josta valtaosa Pohjois-Suomessa. Kuva: Anna Isotalo

Parasta suomaata maa- ja metsätalouskäyttöön

On tyypillistä, että suot kuivuvat vanhetessaan, mutta varsinkin maan eteläosissa kuivumista on edistetty ihmisen toimin. Soita on otettu maatalouskäyttöön satoja vuosia. Tehokkainta tämä on ollut viime vuosisadan loppupuoliskolla.

– Ravinteikkaimpina paikkoina nimenomaan lettoja kehotettiin ottamaan viljelykäyttöön ja metsän kasvatukseen, sanoo Isotalo.

Soiden inventointeja tehtiin sotien jälkeen satojen ihmisten voimin tarkoituksena löytää sopivaa viljelymaata muun muassa Karjalasta saapuneille evakoille. Letot katsottiin parhaiksi.

Myöhemmin kokonaisia soita ojitettiin ja otettiin turvetuotantoon. Näistä osa on ollut lettoja. Lisäksi muu maankäyttö soiden ympärillä on kuivattanut maastoa. Orivedelläkin toinen tutkittavista aloista on voimalinjan alla.

– Täältä on suurimmat puut pidetty poissa, mikä on suon kannalta hyvä asia, mutta nyt täällä kasvaa paljon taimikkoa. Se taas uhkaa kuivattaa suon.

Punakämmekkä on lettojen harvinaisia kämmekkäkasveja. Kuva: Maija Haukkala

Tällä hetkellä Suomen ympäristökeskus arvioi yli puolet suonluontotyypeistä koko maassa uhanalaisiksi (siirryt toiseen palveluun). Etelä-Suomessa tilanne on paljon huonompi. Letot ja muut ravinteikkaimmat suotyypit ovat etelässä pääsääntöisesti äärimmäisen uhanalaisia. Lisäksi voidaan olettaa, että ilmaston lämpeneminen kuivattaa soita entisestään ja lettoja häviää.

Letot-hanke kartoittaa letot kahdeksan ely-keskuksen alueelta. Selvästi eniten lettoja on Pohjois-Suomessa. Siellä soita on ylipäätään myös säilynyt parhaiten.

– Piti käydä pohjoisessa muistuttamassa itselleni, että miltä näyttää suuri lettosuo, Isotalo hymyilee.

Ennallistaminen on vaikeaa

Letot tarvitsevat syntyäkseen veden lisäksi paljon ravinteita, siksi myös niiden ennallistaminen on vaikeampaa kuin muiden suotyyppien.

– Ei riitä, että paikalle tuodaan vettä. Veden on oltava ravinteiltaan oikeanlaista, esimerkiksi lähteestä tulevaa kalkkipitoista pohjavettä, sanoo Isotalo.

Toisaalta jo suopinnan rikkominen, hirvien polku tai märkyyden lisääminen ihmistoimin saattaa edistää lettoistumista siellä, missä ravinteikasta vettä paikalle tulee.

– Haluaisin kokeilla tämäntyyppisellä paikalla, että auttaisiko joidenkin puiden poistaminen lettolajeja palaamaan, Isotalo pohtii.

Suomen suotyypeistä uhanalaisimpia ovat letot, korvet sekä neva- ja lettokorvet. Ne ovat reheviä ja viljavia soita, joita on jo varhain raivattu pelloksi tai ojitettu metsänkasvatusta varten. Kuvassa kulkee hirvien polku. Kuva: Marko Melto / Yle

Isotalo tuli lukioikäisenä tietoiseksi suojelutyön tärkeydestä. Suot alkoivat kiinnostaa opiskelun myötä. Isotalo valmistuu metsänhoitajaksi, mutta tekee graduaan nimenomaan letoista.

Letot ovat soista arvokkaimpia.

– Ne ovat tärkeitä luonnon monimuotoisuuden säilymisen kannalta. Valtaosa soiden uhanalaisista lajeista elää lettosoilla.

Tällaisia ovat monet sammalet ja putkilokasveista esimerkiksi harvinaiset kämmekät, joita suomen orkideoiksi kutsutaan. Yksi erikoisimmista on myös lehdoissa kasvava Tikankontti.

Tikankontti on ravinteikkaiden paikkojen kuten lettojen vaatelias kämmekkäkasvi. Kuva: Lauralotta Muurinen

Monta paikkaa tarkkaan tutkittuaan Isotalo löytää mitä oli etsimässä.

– Tämä on kultasammal, lettolaji.

Isotalo ottaa pienen näytteen, vaikka sammalta on vähän. Se menee Turun kasvimuseoon vahvistamaan tiedon siitä, että lettoisuutta on paikalla edelleen olemassa. Läheltä löytyy vielä pari tupasta rassisammalta.

Kultasammalta Anna Isotalon kädessä. Museoitava näyte. Kuva: Marko Melto / Yle

Sopimuksia maanomistajien kanssa

Pieni kahlaajalintu metsäviklo alkaa varoitella lähistöllä. Se on kahlaajista sopeutuneimpia ja kanta voi hyvin. Mutta soiden pesimälinnuista kolmannes on uhanalaisia. Myös niistä suurin osa hyötyisi erityisesti lettojen säilyttämisestä. Samoin tietyt kotilolajit ja monet muut.

Oriveden pienet suoalat on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaiksi suokohteiksi. Ely-keskus voi suojella kohteet, mikäli maanomistajat ovat halukkaita suojeluun. Isotalo uskoo yhteistyöllä maanomistajien kanssa syntyvän parhaita tuloksia. Ja tuloksia tarvitaan.

– Arvokkaimpia suokohteita on Pirkanmaalla enää hyvin vähän jäljellä ja niiden säilyminen on hyvin tärkeää luonnon monimuotoisuuden kannalta.

Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit kommentoida tiistaihin kello 23:een.

Muokattu 13.6. kello 13.12: hirvien polku kulkee jutun kolmannessa kuvassa, ei ensimmäisessä.

.
.