Hyppää sisältöön
Mielipide
Tarinat

Emilia Kujalan kolumni: Toipumistarinoiden tehtailu on vallankäytön muoto, jolla voi olla kauaskantoisia seurauksia

Se, mikä ei tapa, voi jättää pysyvät arvet, joita edes kiitollisuus ei korjaa, kirjoittaa Kujala

Mediaa seuratessa on vaikeaa olla törmäämättä toipumistarinoihin. Niissä esimerkiksi julkisuuden henkilö voittaa taistelun syöpää vastaan tai kokemusasiantuntija kertoo, miten selätti masennuksen.

Mitä pidempi ja vaikeampi taistelu, sitä houkuttelevampi klikkiotsikko siitä saadaan aikaiseksi. Vaikuttaa siltä, että kaupallisen median intressi on saada lukijat kuluttamaan sisältöjään niiden mielenterveysvaikutuksista piittaamatta.

Psykoterapeutin työssä olen kohdannut monesti myös toipumistarinoiden kääntöpuolen.

Toipumistarinoiden tehtailu on vallankäytön muoto, jolla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Näitä tarinoiden kynäilijöiden, mutta myös kuluttajien, kannattaisi pysähtyä pohtimaan. Kysynnän ja tarjonnan laki pätee myös mediasisältöihin.

Toipumistarinoiden kertomista perustellaan usein toivolla. Joskus toisen ihmisen selviytymistarinan kuuleminen tai lukeminen saattaakin valaa meihin uskoa siihen, että täältä vielä noustaan.

Psykoterapeutin työssä olen kuitenkin kohdannut monesti myös toipumistarinoiden kääntöpuolen. Ne herättävät pettymyksiä, turhautumista ja häpeää.

Kulutamme tarinoita ymmärtääksemme maailmaa ja itseämme. Vertaamme omia kokemuksiamme tarinoiden kuvaamaan todellisuuteen: Kauanko masennuksesta toipuminen kestää? Mikä voisi auttaa? Samalla teemme johtopäätöksiä siitä, mikä on normaalia tai odotettavissa olevaa.

Huomaamatta jää, että on olemassa vaikeuksia, joita ei koskaan voiteta.

Selviytymistarinoita kerrotaan silloin kun vaikeudet on voitettu. Huomaamatta jää, että on olemassa vaikeuksia, joita ei koskaan voiteta. Tarinoita, jotka päättyvät surullisesti tai tarinoita, joissa ongelma ei poistu, mutta sen kanssa opitaan elämään – toisinaan siedettävästi ja toisinaan ei.

Iso merkitys on myös sillä, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan.

Usein selviytymistarinat korostavat yksilöä, joka sinnikkyydellään ja periksi antamattomuudellaan lopulta voitti vaikeudet. Yksilön ponnistelu voi toki kantaa tiettyyn pisteeseen saakka, mutta harvemmin kukaan toipuu yksin ilman toisten tukea ja apua.

On myös tilanteita, joissa edes yhteinen ponnistelu ei riitä. Hetkiä, jolloin joudumme toteamaan, että käymme taistelua, jota on mahdotonta voittaa. Elämää ja kuolemaa ei voi kukaan täydellisesti hallita.

Yksilön korostaminen saa helposti kokemaan syyllisyyttä ja häpeää silloin kun ponnistelu ei tuotakaan toivottua tulosta. Olen huomannut, että sen seurauksena moni pohtii, olisiko sittenkin voinut tehdä jotain toisin.

Tuttu syöpälääkäri vahvistaa kokemukseni. Hän kertoo, miten potilas ja omaiset usein kysyvät, ovatko he tehneet jotain väärin, kun sairaus ei ankarasta taistelusta huolimatta hellitä. Moni pohtii, “olenko huono potilas tai epäonnistunut omainen?” Tuntuu epäreilulta, että oma vointi huononee, vaikka joku toinen samassa tilanteessa paranee.

Tehokkuusajattelu on ujuttautunut myös toipumisen retoriikkaan. Nykyään terveyden ja mielenterveyden haasteista kuuluu paitsi toipua mahdollisimman nopeasti, myös vahvistua ja ottaa opiksi.

Aina vaikeudet elämässä eivät kuitenkaan jalosta. Se, mikä ei tapa, voi jättää pysyvät arvet, joita edes kiitollisuus ei korjaa.

Ehkäpä meille tekisi hyvää lukea ja kuulla myös tarinoita myrskyn silmästä? Inhimilliset tarinat syleilevät keskeneräisyyttä ja tunnustavat elämään vääjäämättä kuuluvan epävarmuuden.

Sanotaan, että aina kun on olemassa elämää, on olemassa myös toivoa. Sitä voidaan kuitenkin luoda ja ylläpitää myös muutoin kuin sankariarinoita tehtailemalla.

Emilia Kujala

Kirjoittaja on psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka uskoo inhimillisten tarinoiden voimaan.

Kolumnista voi keskustella 13.8. klo 23.00 saakka.