Hyppää sisältöön

Taisto Reimaluoto on onnellisuuden asialla: "On helvetin rakastettavaa, että auktoriteettien aika on teatterissa ohi"

Konkarinäyttelijä juhlii 60-vuotista taivaltaan asettumalla elämäntaiteilija Elis Sinistön nahkoihin. Sinistön motto oli "onnellisinta on olla onnellinen".

Taisto Reimaluoto kuvattiin näytelmän harjoituksissa Tampereen Teatterikesässä 4.8.2022. Kuva: Jani Saikko / Yle

“Joku varmaankin ajattelee että vaikeinta olisi yksineläminen. Se ei itse asiassa ole lainkaan vaikeata. Vaikeinta on se, kun katsoo kanssaihmistä ja näkee että hän jatkaa katkeruuteen vajoamista, että hän ei itse huomaa omaa putoamistaan, eikä osaa luopua siitä mikä saa hänet palvelemaan varjoaan.”

Sanat ovat, tai voisivat olla, Elis Sinistön (1912–2004). Näyttämöllä ne lausuu Taisto Reimaluoto, jonka 60-vuotisjuhlaesitys Onnellisinta on olla onnellinen kertoo tästä vähän tunnetusta, omintakeisesta ITE-taiteilijasta ja korpifilosofista.

Runollinen teos on Teatteri Avoimien ovien ja Lahden kaupunginteatterin yhteistuotanto.

Viime syksynä kantaesityksensä saanut, ylistäviä arvosteluja kerännyt näytelmä on Reimaluodolle erityisen rakas. Se on saanut nimensä Elis Sinistön usein viljelemästä motosta.

Taisto Reimaluoto esittää Elis Sinistöä Taija Helmisen näytelmässä.

Sinistön missio oli onnellisuuden lisääminen maailmassa. Taija Helmisen kirjoittamassa ja Hanna Kirjavaisen ohjaamassa esityksessä on paljon samaa kuin Reimaluodon omassa elämänfilosofiassa.

– Ei näitä Eliksiä nykyisin paljon kuunnella. Kaikki haluavat olla jotakin, eikä kukaan kuitenkaan tässä maailmassa ole hirveästi mitään. Silti ihmisen elämä on arvokas, jos sen vaan osaa ottaa arvokkaana. Me juostaan asioiden perässä, ja tehdään omaisille ja sivullisille vahinkoa, kun ei malteta pysähtyä, Reimaluoto pohtii Kellariteatterin lämpiössä Tampereen Teatterikesässä.

Hänen mielestään nykyihminen on aika kovilla. Liian moni on vailla valoa tai toivoa. Niitä voi ammentaa sellaisten ihmisten ajattelusta kuin Sinistö.

– Me ei oikeastaan tehdä juuri muuta kuin ollaan olemassa ja silti meillä on hirveä paine ja stressi jatkuvasti. Tuntuu, että se vain lisääntyy. Tämä on jollain tapaa liturginen esitys, joka voi auttaa sekä tekijöitä että katsojia poistamaan sellaista lastia.

Reimaluodolla itsellään on ollut melkoisia vaivoja oppia juoksemaan uudelleen kellon perässä. Pandemia-ajan rajoitukset rauhoittivat elämän, eikä entisen elämän tempo enää ota luonnistuakseen.

– Me ihmiset koko ajan katsotaan kelloa ja mennään ja katsotaan kelloa, eikä ehditä mihinkään. Kun pandemiarajoitukset olivat ohi, en osannut toimia yhtään. Saatoin lähteä puolitoista tuntia myöhässä tapaamisiin, olin aina myöhässä jostain ja selittelemässä.

Tanssille, ilolle ja kiitollisuudelle omistettu elämä

Oulun tienoolta kotoisin ollut Elis Sinistö joutui lähtemään 1930-luvulla kotoaan, kun lama vei leivän pöydästä. Siitä alkoi pitkä ja värikäs taival.

Sota-aikana Sinistö joutui pasifistina ja kasvissyöjänä koville. Kun hänet lähetettiin rintamalle kuljetustöihin, hän päätyi sekä vankilaan että hermosairaalaan. Joogaava ja teosofiasta kiinnostunut Sinistö ehti tehdä monenlaista hanttihommaa; toimia mallina Kuvataideakatemiassa, avustavana tanssijana Kansallisoopperassa ja ahtaajana satamissa. Hänen pyhän kolminaisuutensa muodostivat realismi, romantiikka ja mystiikka.

Onnellisinta on olla onnellinen -esitys lähtee seuraavaksi Ruotsin-kiertueelle suomalaissiirtolaisten nähtäväksi. – Olen päättänyt yrittää sönkätä ruotsia sekaan, englanti ei minua kiinnosta. Siskoni asuu Malmössä, siellä on paljon suomensukuisia. Kuva: Jani Saikko / Yle

Sinistö matkusti pitkin Suomea ja maailmaa ja hankki itselleen Kirkkonummelta pienen maapläntin kaivuutöitä vastaan. Sinne hän perusti tukikohtansa, Villa Mehun. Se oli omistettu ilolle, tanssille ja kiitollisuudelle, ja sinne olivat tervetulleita jokseenkin kaikki väsyneet matkaajat.

Yle vieraili takavuosina Villa Mehussa ja tapasi Elis Sinistön

Villa Mehu koostuu eri tarkoituksiin pystytetyistä, enimmäkseen romusta kootuista, mielikuvituksellisista rakennelmista, kuten pyörivästä aurinkokannesta, jota voi kääntää valon suunnan muuttuessa.

Sellaisella Taisto Reimaluoto nyt keinuu näyttämöllä. Ennen tätä näytelmää Reimaluoto oli nähnyt Sinistöstä vain Jan Kailan ottamia, huikeita valokuvia (siirryt toiseen palveluun).

– Jo niistä välittyi hänen erityisyytensä ja graafisuutensa, oman itsen sisällä oleminen. En tiedä millä Sinistö on elänyt, vedellä ja pavuilla varmaan. Hän osasi mennä ihmeellisiin asentoihin ja oli niin ohut, että tuntui kuuluvan jonnekin ihan muualle kuin fyysiseen maailmaan.

Reimaluoto kuvailee Sinistöä ihmiseksi, joka oli rohkea ja arka samassa ihmeellisessä kokonaisuudessa. Hän oli normeista ja standardeista vapaa, mutta halusi luoda itselleen maailman, jonka toivoi pysyvän rikkumattomana: paratiisin, jossa ihmisen voisi olla hyvä olla.

Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka ajatus oli kaunis.

– Villa Mehussa kävi ihmisiä häiritsemässä häntä, kiusaamassa ja syyttelemässä ties mistä.

Reimaluoto suosittelee kaikille taiteen äärelle hakeutumista lääkkeeksi onnettomuuteen. Häntä itseään elähdytti hiljattain Aulikki Oksasen taidenäyttely. – Se auttaa. Ei se loputtomiin kanna, mutta helpottaa vähän. Kuva: Jani Saikko / Yle

Reimaluoto sanoo olevansa kiitollinen siitä, että hän saa nostaa Elis Sinistön poikkeuksellisen elämän valokeilaan ainakin hetkeksi.

– Muistan, miten näin jonkun tv-insertin, jossa Sinistö tanssi muutaman muun ihmisen kanssa. Hän selvästi nautti siitä mahdollisuudesta, että tuli nähdyksi muiden silmin. Se on suuri tarve meillä kaikilla.

Matka kohti valoa

Lukuisien monologiesitysten erikoismies Reimaluoto sanoo, ettei hänellä ole koskaan ollut erityistä agendaa taiteilijana, tai pyrkimystä kertoa marginaaliin päätyneistä kohtaloista.

Hän kertoo valinneensa roolinsa lähinnä siltä pohjalta, mitä joku on ehdottanut ja mihin on pyydetty. Silti hän tuntee lukkarinrakkautta ihmisiä kohtaan, jotka ovat joutuneet yhteisössään puristukseen ja siksi päätyneet tekemään poikkeuksellisia asioita.

Hän ottaa esimerkiksi Tero Jartin sisällissotaan sijoittuvan Aapo-elokuvan vuodelta 1994.

– Se perustuu novelliin, jossa Aapo on ensin renki, jota nöyryytetään ja pilkataan. Kun yhteiskunnan rakenteet muuttuvat, hän päätyy sellaisten ihmisten völjyyn, joiden tarkoitus on kumota yhteiskunta. Aapo rupeaa murhamieheksi ja se tarinahan sitten päättyy surullisesti.

Myös Elis Sinistön suunnan määritteli alkuun pakko.

– Kun oli velkaa, eikä ruokaa, hän joutui lähtemään liikkeelle pakon sanelemana. Eivät tosin kaikki olisi olleet tarpeeksi rohkeita lähtemään. Jotkut olisivat jääneet ja luhistuneet.

Reimaluoto sanoo olevansa jo "vanha äijä". – Ei tässä enää taikatemppuja tehdä, mutta kun lapset ovat aikuisia, voi vähän jo katsoa omia virhearvioitaan ja elämäänsä. Joku armollisuus siihen katseeseen on tullut mukaan. Kuva: Jani Saikko / Yle

Sinistön elämä on ollut Reimaluodolle suuri inspiraation lähde.

– Elämän aikana tässä on nähnyt monenlaisia asioita. Läheisissä on ollut ihmisiä, jotka ovat sortuneet liian aikaisin vakavaan sairauteen tai vastaavaan. Sen katsominen läheltä muuttaa ihmisen mieltä. Sitä alkaa varautua pahimpaan, kuolemaan tai muuhun lopullisuuteen. On hienoa, kun tässä touhuilee ja törmää Eliksen kaltaisiin ihmisiin, niin kokee menevänsä kohti valoa.

Reimaluoto sanoo, että tuntuu äärettömän hyvältä kuljettaa toiveikkuuden sanomaa.

– On ihanaa puhua ihmisille siitä, että ei ole pakko hautautua raskautetun ihmisen maailmaan. Tietysti jos on vaikka hirveästi velkaa tai väkivaltaa perheessä, niin turha sinne on mennä sanomaan, miten pitäisi elää. Toiveikkuus ja lapsenusko kulkevat kuitenkin enemmän mukana tämän esityksen myötä.

Reimaluodosta on ollut upeaa seurata, miten taitavia näyttelijöitä nykypolvesta nousee. – Esimerkiksi puhetekniikka on mahtavaa, ei mitään brassailua tai outoja painotuksia, vaan he puhuvat niin kuin puhutaan. On ollut hienoa olla mukana matkassa, suunta on hyvä. Kuva: Jani Saikko / Yle

Auktoriteettien aika on ohi

Taisto Reimaluoto on sukupolvensa tunnetuimpia suomalaisnäyttelijöitä. Suuren yleisön tietoisuuteen hän ponnahti vastavalmistuneena teatterikoululaisena, kun Jouko Turkka ohjasi Seitsemän veljestä televisiolle 1989.

Televisiosarja ja sen “horkkanäytteleminen” herättivät valtavaa polemiikkia. Tuoreessa muistissa oli vielä Turkan tunteita kuumentanut aika Teatterikorkeakoulun rehtorina.

Turkan varjo on ollut pitkä, mutta vainajat ovat vainajia, Reimaluoto huomauttaa.

– Eniten olen surullinen siitä, että hän oli henkisesti niin epästabiili. Askelmerkit menevät joskus epäsuotuisasti. Siihen aikaan olimme jotenkin ylpeitäkin, mutta jälkikäteen arvioiden kaikki olisi voinut jäädä tekemättä. Turkan viimeiset vuodet olivat tosi surullisia. Ympäristökin alkoi nähdä, että kaveri on kipeä.

Reimaluodon mielestä 1980- ja 1990-lukujen vaihde ei ole muutenkaan kunnioitettava ajanjakso suomalaisessa kulttuurielämässä. Se oli auktoriteettien ja miesnerojen – tai sellaisina itseään pitävien – aikakausi. Joukkoja komennettiin edestä ja naiset lähinnä haaveilivat merkittävistä ohjaustöistä.

– Varmaan jotain hienojakin juttuja tehtiin, mutta se, mihin taiteen tekemisen etiikka siihen aikaan perustui oli aika surkeaa.

Taisto Reimaluoto ei muistele Suomen 30 vuoden takaista kulttuurielämää nostalgisesti. Kuva: Jani Saikko / Yle

Reimaluodon mielestä on ainoastaan hyvä asia, että suuret johtajat ovat poistuneet muodista. Teatteria tehdään tasaveroisuuden periaattein, työryhmissä ei ole tilaa pöhöttyneille egoille.

Se on suurin ja tärkein muutos, jota hän on todistanut kymmenien vuosien uran aikana.

– Profeetathan ilmestyvät silloin, kun on tapahtumassa jotain pahaa. Ehkä jossain pienessä teatterissa voi vielä joku Herotes vielä heilua, mutta kyllä ne on enimmäkseen ajettu sivuun. On aivan helvetin rakastettavaa tehdä tätä työtä, kun sitä tehdään tasa-arvoisina.

.
.