Hyppää sisältöön
Mielipide
Viholliskuvat

Kati Kelolan kolumni: Hyökkäys Ukrainaan on tuonut kipeästi esiin, miten vaikeaa viholliskuvien luontia on vastustaa

Venäjän ryhdyttyä sotimaan olemme joutuneet miettimään, miten suhtautua tavallisiin venäläisiin: riittääkö kansalaisuus tekemään jostakusta syyllisen? On pelottavan helppoa ajatella, että riittää, Kati Kelola kirjoittaa.

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Mökkinaapurimme ovat Pietarista. He ovat mukavan ja tavallisen oloinen perhe. Yhteisen kielen puutteessa kanssakäymisemme on ollut lähinnä tervehtimistä ja naapuriapua: mutaan juuttuneen auton irrottelua tai rannasta karkaamassa olevan laiturin pelastamista.

Pari viime vuotta tontti on ollut koronan takia tyhjillään. Tänä kesänä pietarilaiset palasivat. Mutta eivät enää siihen aikaan ja maailmaan, josta ennen pandemiaa lähtivät.

Mitä sanoa naapureille, jonka maan armeija tappaa ihmisiä Ukrainassa?

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on pakottanut jokaisen suomalaisen kalibroimaan suhtautumistaan Venäjään ja venäläisiin. Siitä ei ole kauaa, kun vielä teimme iloisia matkoja Allegrolla ihanaan Pietariin. Viisumivapautta suunniteltiin. Rajan pinnassa elettiin sujuvasti kahden maan väliä, kuten rajaseuduilla on tapana.

Tänä kesänä mökkinaapuruuskaan ei enää ollut mutkatonta. Mitä sanoa naapureille, jonka maan armeija tappaa ihmisiä Ukrainassa?

Naapureiden mielipiteestä meillä ei ollut tietoa. Omamme tiesimme, ja tuntui hyvin väärältä olla tekemättä sitä mitenkään tiettäväksi. Pitäisikö rajan yli huutaa ”Slava Ukraini!” Kääntäisikö selkänsä?

Jonkinlaista tunnepainia tilanteen kanssa käytiin ehkä myös naapurissa. Perhe vaikutti pitävän etäisyyttä. Isä kalasteli laiturilla selin, eikä kääntynyt tavalliseen tapaan heilauttamaan kättään koko aikana.

Viime ajat olen miettinyt paljon viholliskuvien syntymistä, ja sitä miten helppoa niiden luominen on. Tai oikeastaan: miten vaikea niitä on vastustaa.

Kysymys siitä, kuka on syyllinen meneillään olevaan sotaan, on selvä: Venäjä – ja kyllä, myös sen kansalla on vastuu.

Missä menee raja mielipiteemme, ennakkoluulojemme, muukalaisvihan tai propagandan välillä?

Mutta kun laskeudutaan yksilön ja mökkinaapuruuden tasolle, edessä on paljon vaikeampi todellisuus. Joudumme miettimään myös, millaisia ihmisiä itse olemme. Mihin sota meitä oikeuttaa?

Missä menee raja mielipiteemme, ennakkoluulojemme, muukalaisvihan tai propagandan välillä?

Missä vaiheessa liu’umme itse moraalin pimeälle puolelle, ja alamme huomaamattamme syyllistyä samaan kuin hyökkääjä: luomaan jostain ihmisryhmästä vihollismielikuvaa kansallisuuteen perustuen?

Kaikenlaiseen Venäjää ja venäläisyyttä edustavaan on jo Suomessakin kohdistettu epäluuloa ja inhoa, vaikkei asialla olisi mitään tekemistä sodan kanssa. Esimerkiksi venäjän kieleen (siirryt toiseen palveluun) ja sen opiskeluun.

Juuri nyt pitäisi nyt viimeiseen asti vastustaa kiusausta pitää jotain ihmistä kansallisuutensa tai ryhmänsä edustajana.

Tiedämme, että viha on sodan polttoainetta. Jotta sota voi roihahtaa, on ensin luotava vihollinen. On riisuttava jokin ihmisryhmä ihmisarvosta, sana sanalta ja oikeus oikeudelta. Ennen kuin huomaammekaan, asiaintila alkaa vaikuttaa luonnolliselta.

Juuri kaikista näistä syistä pitäisikin viimeiseen asti tietoisesti yrittää vastustaa helppoa kiusausta pitää jotain ihmistä kansallisuutensa tai ryhmänsä edustajana. Sellaisesta ei ole maailmanhistoriassa seurannut koskaan mitään hyvää.

Kun jää itselleen kiinni ennakkoluuloista mökkinaapuria kohtaan, pitäisi pysähtyä kysymään, onko tämä se maailma, jollaista haluan edistää. Teot luovat tulevaisuutta.

Erityinen vastuu ja valta ennakkoluulojen ja vihollisuuksien luonnissa – ja niiden torjumisessa – on medialla. Toimittaja Janne Zareff kysyi äskettäin kolumnissaan (siirryt toiseen palveluun) aiheellisesti, voidaanko suomalaisissa toimituksissa sota-aikanakin seistä sen takana, että jutut perustuvat niiden sisältämään tietoarvoon. Ettei niitä esimerkiksi motivoi pelko.

Uutiset, (siirryt toiseen palveluun) joissa kierrellään parkkihallissa laskemassa venäläisiä rekisterikilpiä ja lentokentällä kyttäämässä, kuinka moni puhuu venäjää, tuovat kaikuja muusta kuin journalismista.

Se, että emme anna valtaa ennakkoluuloille ja viholliskuvien luomiselle, ei millään tavoin vähennä Venäjän syyllisyyttä sotaan tai sotaa vastustavan mielipiteen tärkeyttä. Hyökkäys Ukrainaan on väärin ja tukea Ukrainalle pitää jatkaa väsymättä.

Mökillä pohdinta katkesi, kun naapuri tuli yllättäen vastaan tontinrajan kuusikossa.

Sanoimme päivää, puolin ja toisin.

Mielipiteemme sodasta kerroimme naapurille liimaamalla Ukrainan lipputarran laituriimme.

Kati Kelola

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka mieluiten toimisi aina oikein mutta usein epäonnistuu.

Voit keskustella kolumnista 24.9. klo 23.00 asti.

Putinin hallinnolle osittainenkin liikekannallepano on monella tavalla riski. Jo 300 000 miehen haaliminen ja lähettäminen sotaan on vaikea operaatio.