Ihminen pelkää luontoa

Ihmisen luontosuhde on muuttunut radikaalisti viime vuosikymmeninä. Nykyään suurin osa elämästä sijoittuu sisätiloihin, joten luontoa pelätään. Ihmisen luontosuhteen muuttumista pohtii suunvuorossaan Vihtori Koskinen.

Suunvuorot
Myrskyn kaatamia puita metsässä.
Yle / Elina Jämsén

Nykyihmisen luontosuhde on kärsinyt melkoisen kolauksen. Ennen luontoon suhtauduttiin kuin isään – siihen luotettiin kuin kiveen ja kallioon. Sitä kunnioitettiin, sillä se osasi olla tarvittaessa ankara. Luonnon kanssa tultiin myös juttuun.

Nyt luonnosta on tullut mörkö. Sitä ei enää tunneta. Tuntematon on muuttunut pelottavaksi.

Luonto yritetään pitää ulkona, lasin toisella puolella. Olemme kuitenkin eläneet ulkoilmassa huomattavasti kauemmin kuin loisteputkin valaistuissa sisätiloissa. On siis luonnollista, että veri vetää ulos.

Ulkoilman raikkauden kaipaaminen unohtuu kuitenkin helposti ilmastointilaitteiden pöhistessä vieressä. Kotien ja toimistojen ilmastointilaitteet matkivat ulkoilman raikkautta ja näin tuodaan ulkoilmaa sisälle. Näppärää.

Onneksi vessanraikastimista löytyy kuusen tuoksuinen vaihtoehto, koska oikeat metsät tuoksuineen ovat tuntemattomuudessaan todella pelottavia. Ojan yli metsän puolelle ei ainakaan uskalleta hypähtää, koska siellä on karhuja ja susia. Meidät on onnistuttu säikyttämään pedoilla niin perusteellisesti, että turvallisinta on pysyä asfaltoidulla kotikadulla.

Itse asiassa ulkotouhuissa voi vilustua ja omenapuusta voi tippua. Parempi on laittaa lapsetkin leikkimään sisätiloihin.

Sitä varten on joka kaupungissa vähintään kaksi suurta sisäleikkipuistoa. Näissä huvipuistoissa ei lopu tekeminen. Lapset oppivat huomaamaan, että sisällä on aina kivempaa ja enemmän tekemistä kuin ulkona.

Vieraantumisesta kertoo myös sääilmiöistä kohkaaminen. Se on karannut otteesta. Parin viikon aikana on nähty monenlaista säätä ja lööppejä supermyräköistä.

Taivaalta tulikin äkkiä lunta, jota siivitti aika miehekäs tuulenvire. Tämä sai liikenteen kaaokseen, koska ihmiset eivät osaa suhteuttaa ajoaan vallitsevaan keliin.

Kaikista tampioimmat kuskit ajelivat juuri niin kuin muissakin keleissä eli parinkympin ylinopeutta. Luistonestot ja lukkiutumattomat jarrut antavat helposti ratin taakse vaikutelman, että täällähän voi posottaa miten tahtoo. Äly ei riitä tajuamaan, mitä luonnossa on meneillään.

Toinen ääripää ovat sitten ne kuljettajat, jotka ottavat varoittelut kirjaimellisesti ja ylireagoivat. Heti, kun vähän sataa lunta ja tuuli yltyy, ajonopeudesta leikataan pois puolet ja esimerkiksi moottoritiellä edetään rauhalliseen neljänkympin vauhtiin.

Kukin tallaa tyylillään. Esimerkkitapauksissa yhteistä on se, että luonnosta on tullut tuntematon kaveri, jonka muutoksissa ei osata elää mukana.

Lähteet: YLE Lahti / Vihtori Koskinen