1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Yle Uutisten artikkeliarkisto

Corto Maltese kuin Harry Potter

Tunnustan heti: en ole Corto Maltese –fani. Sarjakuva on minulle vahvasti visuaalinen kokemus ja Hugo Prattin piirrostyyli ei puhuttele minua. Arvostan toki Prattin tapaa yhdistellä luovasti maailmanhistoriaa ja sen henkilöitä filosofoivan sankarin seikkailujen lomaan. Hyvä konsepti, mutta ei tällaisena ihan minun juttuni.

Yle Uutisten artikkeliarkisto
Etualalla näyttelijä Tommi Korpela, joka esittää Corto Maltesea.
YLE

Väitän, että etäisyydestä on vain hyötyä, kun lähtee katsomaan teatterisovitusta niin suunnattomasti fanitetusta hahmosta kuin Corto Maltese. Fanille hyväkin versiointi on useimmiten pettymys. Hänhän on jo luonut käsityksen siitä, miltä kaikki näyttää ja tuntuu. Minä sen sijaan saatoin keskittyä ihan vaan esitykseen.

Moni asia toimii Fiikka Forsmanin versiossa hyvin. Lavastus on kaunis ja kätevä ja puvustus nähdäkseni tarkka suhteessa Prattiin. Karismaattinen Tommi Korpela on syntynyt Cortoksi ja muut näyttelijät – kunhan ilmaisu tasaantuu myös volyymin suhteen – osoittivat jälleen kerran miten taitavasti Q-teatterilaiset tekevät roolin ja vaihtavat sen nopeasti toiseen.

Esitys on vauhdikas ja katsojaa hyvässä mielessä haastava. Corto painaa Rasputinin kera Amazing racea ympäri maailmaa, tupakkaa kuluu askikaupalla ja me viihdymme vauhdissa mukana.

Mutta. Sarjakuvan sovittaminen näyttämölle on monin tavoin haasteellista. Teatteri on ajassa tapahtuva, pääosin puheelle rakentuva taidemuoto. Sarjakuvan lukija voi itse määritellä teokseen käyttämänsä ajan. Siksi sarjakuva voi olla täynnä viitteitä ja jokainen puhekupla sisältää nimiä ja lainauksia vaikka kuinka paljon. Niihin on aikaa paneutua.

Teatterissa tällaista tykitystä ei jaksa kovin pitkään.

Sarjakuvassa informatiivinen poikkeama tapahtumain kulusta selittyy puhekuplissa. Teatterissa ollaan koko ajan läsnä ja katsoja on kiinnostunut henkilöiden välisistä suhteista, ei niinkään heidän jakamastaan tiedosta. Siksi Corton toistaessa, että yksi ystävä teki sitä ja toinen tätä, ei oikein toimi teatterissa. Teatterissa katsoja haluaa nähdä kulloisenkin ystävän tai jonkin viitteen hänestä. Ja katsoja haluaa itse havaita, että Corto on lempeä, ei niinkään kuulla kuinka joku häntä sellaiseksi mainitsee.

Hyvä esimerkki onnistuneesta, läsnäolevasta kohtauksesta oli Corton ja afgaanisotilaan laulutuokio. Mies, poni ja kivääri – laulu ilmensi juuri sitä, mihin oletan koko Corto-fanituksen perustuvan, jaettuihin ystävyyden ja oivalluksen hetkiin.

Sarjakuva on usein toiminnallista ja sisältää mielikuvan äänimaailmasta. Teatterissa on toimintaa ja ääniä. Mutta jos lähes kaikki toiminta taustoitetaan äänillä – kuten Forsman tekee - tuntuu siltä, ettei ole luotettu dramaturgiaan. Herää kysymys, onko Prattin teoksessa sittenkään tarpeeksi aineksia dialogiin vai toimisiko teksti paremmin esimerkiksi elokuvan kertojaäänenä? Nyt tuntui, että Q-teatterin Corto Maltese oli esittäjän vahvasta olemuksesta huolimatta kuin Harry Potter, eräänlainen sivustakatsoja omassa seikkailussaan.

Jaana Semeri, kulttuurin tekijä ja kokija, joka pitää erityisesti (mutta ei aina) teatterista, elokuvista ja kirjallisuudesta. Ja kissoista.

Lue seuraavaksi