1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Yle Uutisten artikkeliarkisto

Pohjantähti ja vastakkainasettelun aika

Jos romaani on kansalleen kuin raamattu, tulkinnat siitä ovat väistämättömiä. Raamatuksi luonnehditaan Väinö Linnan Pohjantähti -trilogia heti Saana Lavasteen ja Mika Myllyahon kirjoittaman ja ohjaaman version alkumetreillä. Rennosti mutta tosissaan.

Yle Uutisten artikkeliarkisto
Kaksi miestä vetää köydellä suu vaahdossa asuntovaunua. Heidän oikealla puolellaan, pikkutakkiin pukeutunut mies yrittää rauhoitella heitä.
YLE

Sellainen on esityskin, tämä Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla 2011 - rento mutta tosissaan. Uskollinenkin se on, suorastaan kunnioittava ja etsii samalla rohkeita yhtymäkohtia nykyajasta.

Ohjaajista Myllyaholle Pohjantähti on ollut pitkään tärkeä; Lavaste kasvoi sitä ymmärtämään vasta ohjausprosessin myötä. Tämä tulokulmien ero näkyy esityksessä, johon kumpikin on kirjoittanut ja ohjannut omat, toisistaan hyvinkin poikkeavat kohtaukset. Lopulta päädytään kuitenkin samaan kuvaan, suolle, josta romaani alkaa.

Kansalaissodan repimän kansakunnan yhdentymistä toivova Linna onnistui siis jälleen: kaksi erilaista näkemystä kohtasi Pohjantähden alla, lopulta ilman kiistaa.

Sitä ennen on kuitenkin väitelty kiivaasti. Tämän saa katsoja nähdä konkreettisesti. Lavaste ja Myllyaho kirjoittivat näytelmään myös itsensä, hurmaavan itseironiset ”ohjaajat”, joita Elina Knihtilä ja Kristo Salminen taitavasti esittävät. Nämä ”ohjaajat” vyöryttävät lavalle oman vastakkainasettelunsa ja Pohjantähden klassikkokohtausten lomaan mm. kouluhäiriköinnin, omakotirakentamisen, naisnäkökulman ja joukon ihan aitoja maajusseja Ritvalan kylästä, Hämeestä – viimemainitut videon välityksellä.

Linna kypsytteli romaanitrilogiaansa vuosia, Lavaste ja Myllyaho versiotaan puoli vuotta.

Klassikkojutut, kuten esimerkiksi Laurilan Anttoon häätö, toimivat esityksessä tietenkin kuin häkä. Osaava näyttelijäkunta on heittäytynyt esitykseen täysillä ja kaunista jälkeä syntyy.

Mutta puoli vuotta on lyhyt aika, kun sen tuotos vertautuu Linnan veroiseen sanankäyttäjään ja toiminnan kiteyttäjään. Niinpä on ymmärrettävää, että osa esityksen nykyaikaviittauksista ei mene ensivaikutelmaa pidemmälle. Aiheet ovat osuvia, mutta pidemmällä kypsyttelyllä olisi päästy syvemmälle.

Helmiäkin on, useita. Nykyajan vastakkainasettelu kärjistyy vaikkapa liikenteessä. Nykyajan Koskelan Jussit ovat Ritvalan kylän maanviljelijöitä. Nykyajan dilemma: miten puuttua väkivaltaan voimakeinoitta?

Symbolisista kohtauksista yksi on ylitse muiden. Koskelan Jussi, jota Taisto Reimaluoto niin sydämeenkäyvästi esittää, kiipeää tikkaita myöten ihastelemaan videoscreenille heijastettuja, valtavia rukiintähkiä – vai oliko ne vehnää? – ja toteaa: ”Tämä on torpparin taivas!”

Se on kaunis hetki. Vanha mies, toisen ajan ihminen siinä monin symbolein raskautetussa kuvassa.

Kaikkinensa uusin Pohjantähti on upea saavutus ja jo ensi-illassa toteutuksena valmis. Se on hyvä osoitus siitä, että teatterissa voidaan ja käydään tärkeää yhteiskunnallista keskustelua, taiteen keinoista tinkimättä. - Mitä se minut sai miettimään?

Että suomalaisten pitäisi tunnustaa - ei unohtaa - vastakkainasettelu! Olla rohkeasti, omalla nimellään eri mieltä, ja syntyvän kiivaankin väittelyn jälkeen ruveta ratkaisemaan tilannetta. Sen sijaan, että leikitään tyyntä ja kyräillään kotona ja netissä ja tapetaan sitten naapurin räksyttävä koira tai pahimmassa tapauksessa naapuri/vastaantuleva maahanmuuttaja/oma muija tai äijä.

Mietin myös, miten hieno kirja Linnan Pohjantähti onkaan, taipuu moneen. Minä, joka Saana Lavasteen tavoin olen ennen ajatellut, että hoitakoot miehet nämä kertomukset, kun ovat ne aiheuttaneetkin.

Jaana Semeri, kulttuurin tekijä ja kokija, joka pitää (mutta ei aina) erityisesti teatterista, elokuvasta ja kirjallisuudesta. Ja kissoista.

Lue seuraavaksi