Ihmisen osa - ja Ritva Valkaman

Raila Leppäkosken Ihmisen osa on kerrassaan oivallinen dramatisointi, ohjaus, ylöspano ja esitys, toteaa teatterikriitikkomme Jaana Semeri

Yle Uutisten artikkeliarkisto
Ritva Valkama Ihmisen osa -näytelmässä.
Ritva Valkama Ihmisen osa -näytelmässä.Yle

Sitä luulisi, että niin nerokkaan arjen omainen teksti kuin Kari Hotakaisen taipuu helposti puhuttavaksi. Että hänen monimuotoiset ihmisensä, jotka käyttävät sanoja, joita ymmärtää ja joutuvat tilanteisiin, jotka tunnistaa, ovat valmiita näyttämölle. Että sen kuin ottaisi ja esittäisi.

Mutta ei se niin ole. Hotakaisen maailma vain ovelasti kuulostaa realistiselta ja on siksi niin vaikea rakentaa. Useita Hotakaisia teatterissa nähneenä, sanoisin, että lähinnä KOM-teatterin ja Juha Lehtolan Bronks (1994) on onnistunut muuntamaan Hotakaisen maailman tarpeeksi tarkkana ja samalla rehevänä näyttämölle.

Tai näin oli ennen eilistä. Sillä tämä Raila Leppäkosken Ihmisen osa, tämä on kerrassaan oivallinen dramatisointi, ohjaus, ylöspano ja esitys.

Kaupunginteatterin Ihmisen osa onnistuu lähes mahdottomassa. Se on yhtä aikaa lämmin, humoristinen, ankara ja pelkistetty. Ohjaajana Leppäkoski on löytänyt mielestäni jonkin aikaa hukassa olleen lämmön ihmiskuvaansa. Hän pelkistää edelleen rajusti ja kärjistää, mutta ihmisen ehdoilla. Niinpä Hotakaisen kaunis kertomus ihmisen rohkeudesta ja rakkaudesta liikuttaa, naurattaa, hätkähdyttää – sanalla sanoen puhuttelee.

Leppäkoski ei päästä meitä helpolla. Näyttämöllä ovat vain ihmiset. Eri tilat luodaan – toimivasti - valoilla ja muutamilla tarvekaluilla. Oivaltava puvustus luonnehtii kuin huomaamatta ihmiset.

Tyhjän näyttämötilan täyttäminen ei onnistu miltä tahansa tekstiltä. Mutta Hotakaisen suorastaan paineisen tiivis ilmaisu saa tässä ratkaisussa ympärilleen ilmaa. Katsoja voi keskittyä olennaiseen, siihen mistä on kysymys. Tässä tarinassa ei todellakaan ole merkitystä sillä, minkä värinen on Salmen päällystakki tai millaiset verhot Helenan työpaikalla on.

Sitten on tietenkin Ritva Valkama. Mitään ei tarvitse lisätä, mitään ei pois ottaa, kun tämä taiteilija muovaa toisen taiteilijan silmien alla kolmannen maailmasta omansa. Ihmisen osa on Ritva Valkaman osa.

Mutta on se muidenkin. Lähes epäonnekseen niin hyvin raamikkaita paskiaisia esittävä Kari-Pekka Toivonen on nappiroolissa; Leena Uotila tyypittelee niin että itkettää ja naurattaa; Jaakko Saariluoma tekee herkän Pekan, Sanna-Kaisa Palo koskettavan Helenan. Ja nuori Armi Toivanen, hänen kapinoiva Maijansa on hurmaava, ensi-illan notkein suoritus.

Ihminen tarvitsee pärjätäkseen vain keskittymiskykyä ja mielikuvitusta. Näin toteaa päähenkilö Salme. Osui ja upposi minuun, huonoon keskittyjään. Keskittyminen ja mielikuvitus. Tällä ensemblellä on niitä riittänyt ja tulos on nautittava kokemus.

Täydet pinnat toteutuksesta koko teatterille. Tällaista yhteiskunnallista keskustelua odottaa myös teidän yleisönne, joka ensi-illassa hihkui ja seisaaltaan taputti esitykselle.

Lähteet: Jaana Semeri kulttuurin tekijä ja kokija, joka pitää erityisesti (mutta ei aina) teatterista, elokuvasta ja kirjallisuudesta. Ja kissoista.