Kuntauudistusta vaivaa vaihtoehtojen puute

Risto Degermanin kolumnissa pohditaan tällä kertaa kuntauudistuksen vaihtoehtoja. Niitä ei juuri ole esitetty, vaikka kovasti onkin väitelty siitä oliko ensin muna vai kana eli mitä tässä pitäisi ensiksi tehdä.

Kuntauudistus

On aika outoa, että kuntauudistuksen tuoksinassa on heitetty ilmoille loppujen lopuksi vain vähän vaihtoehtoisia malleja. Valtiovarainministeriön virkamiestyönä tehdyn kuntauudistusmallia on kyllä kritisoitu voimakkaastikin ja siitä on käyty tiukkaa poliittista kädenvääntöä, mutta kouriintuntuvia vaihtoehtoja ei juuri ole esitetty.

Oikeastaan esillä on ollut vain taistelu kuntien itsenäisyydestä ja mahdollinen taipuminen pakon edessä vapaaehtoiseen yhteistyöhön joissakin erityiskysymyksissä.

Uusia avauksia vaikkapa kuntamalleista ei juuri ole kuntakentältä kuultu. Asiantuntijapuolelta joitakin avauksia on toki tehty. Esimerkiksi Oulun yliopiston alue- ja kunta-asioihin perehtynyt maantieteen professori Sami Moisiokin heitti jo kuntauudistuksen valmistelun yhteydessä ilmoille ajatuksen siitä, että kaikki kunnat eivät Suomessa olisikaan jatkossa samanlaisia. Tämä tarkoittaisi kuitenkin koko kunta –käsitteen uudelleenmiettimistä. Näyttää siltä, että siihen ei Suomessa juuri ole valmiuksia, vaikka onhan kuntia ja pitäjiä Suomenniemellä uusittu kautta historian. Kuten nimimerkki ’matti kukkaro’ kommentissaan Kuntauudistajien taistelu tuulimyllyjä vastaan –kolumniin totesi: ”Limingan emäpitäjä oli aikanaan paljon suurempi kuin nyt suunniteltu suur-oulu, ulottui Kainuuseen saakka.”

Emäpitäjien lisäksi aikanaan oli kappeliseurakuntia ja myöhemmin maasta maalaiskuntien lisäksi kaupunkeja ja kauppaloita, joilla kaikilla oli omat erityspiirteensä.

Palvelurakenne ennen kuntarajoja

Edellisen hallituksen toteuttama kuntien palvelurakenteita uudistava PARAS -hanke on toki ollut monen kuntauudistuksen vastustajan huulilla. Ajatus lähtee tässä mallissa siitä, että keskitytään ensin palveluihin ja niiden järjestämiseen ja puhutaan kuntarakenteesta vasta sitten.

PARAS – hankkeeseen liittyy ajatus toteuttaa yksittäisille kunnille ylipääsemättömän kalliit palvelut kuntien välisenä yhteistyönä kuulostaa monen kuntavaikuttajan mielissä paljon paremmalta kuin oman kunnan liittäminen karvoineen päivineen naapurikuntaan.

PARAS – hankkeen avulla kunnat olisivat säilyttäneet ainakin muodollisesti itsenäisyytensä. Kuinka todellista tuo itsenäisyys on, riippuu tilanteesta. Yksittäisen palvelun hankkiminen ostopalveluna naapurikunnasta ei sinänsä kuntien itsenäisyyttä vie, mutta kuten moneen kertaan on todettu, jos kunnan menoista suurin osa hupenee tämmöiseen ylikunnalliseen palveluun, voi hyvällä syyllä kysyä, kuinka itsenäinen kunta loppujen lopuksi on.

Vaihtoehtona on väläytetty myös ajatusta, jossa kuntien taloutta erityisesti rasittavat terveyspalvelut siirrettäisiin esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelualueille. Se voisi tarkoittaa esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla sitä, että Oulun yliopistollisen sairaalan alueella toimisi pari – kolme sote – aluetta. Nämä vastaisivat sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisesta esimerkiksi Oulun eteläisen, Oulun seudun ja Koillismaan alueella.

Mallia sinänsä voitaisiin soveltaa myös kuntarakenneuudistuksen jälkeenkin, sillä ihan kaikista kunnistahan ei millään ilveellä saada niin vankkoja peruskuntia, että jokainen niistä kykenisi huolehtimaan kaikista kunnille kuuluvista tehtävistä. Suuret keskuskunnat siinä ehkä onnistuvat, mutta esimerkiksi haja-asutusalueilla ei väkimäärä kasva eikä nuorru, vaikka kuinka monta tämmöistä kuntaa liimattaisiin yhteen.

Maakunta edellä päin tulevaisuutta

Kolmas erityisesti maakuntaliittojen hellimä vaihtoehto on kalleimpien palveluiden siirtäminen koko maakunnan tasoiselle organisaatiolle. Tätä ajatusta palloteltiin myös Pohjois-Pohjanmaan kuntauudistustilaisuudessa Oulun yliopistolla.

Ajatukseen sisältyy näkökulma, jonka mukaan sosiaali- terveyspalvelut siirrettäisiin maakunnan hoteisiin. Siinä samassa maakunta voisi huolehtia myös toisen asteen koulutuksen järjestämisestä.

Mallin taustalta löytyy lopulta kuntien keskinäiseen eripuraan karahtanut Kainuun maakuntakokeilu. Siinä kuntien päätösvaltaa siirrettiin maakuntatasolle, mikä kuitenkin johti osakaskuntien välisiin jännitteisiin, kun esimerkiksi Puolangalla tykättiin, että he jäivät maakunnassa vähän liiaksi vain maksajan rooliin.

Oleellista maakuntamallissa on kuitenkin se, että tässä mallissa maakuntavaltuustot valittaisiin Kainuun kokeilun tapaan yleisillä vaaleilla. Päätösvaltaa käyttäisivät silloin kansalaisten valitsemat päättäjät. Nykyisinhän maakuntahallinto on edustuksellista. Käytännössä maakuntapäättäjät valitaan kuntien ja puolueiden intressien mukaan.

Kuntien osatoimintojen ja samalla myös päätösvallan siirtäminen maakuntiin näyttää ainakin ulkoisesti pienemmältä muutokselta kun valtiovarain ministeriön ajama kuntien kokonaisuudistus. Se voikin olla syynä siihen, että kuntauudistuksen vastustajat olisivat valmiita valitsemaan sen, vaikka mieluiselta sekään ei kuulostaisi. Ajatus kulkee siis samaan tapaan kun Tuntemattoman sotilaan vänrikki Koskelalla, joka neuvoi Lammion kurinpidossa kovennettuun määrättyjä miehiä ”On meinaan se pienemmän risan tie”.

Mutta kumpi pitää tehdä ensin?

Perusristiriita kuntauudistuksen kannattajien ja sen vastustajien välillä näyttää kuitenkin olevan siinä, että vaikka uudistusten tarve myönnetään, ei päästä yhteisymmärrykseen siitä pitääkö ensin rukata rakenteet uusiksi ja sovittaa palvelut siihen vai toisin päin, pitääkö ensin rukata palvelut kuntoon ja sovittaa sitten kuntarakenne siihen.

No iät ja ajathan sitä on kiistelty siitäkin, kumpi oli ensin: muna vai kana?

Lähteet: Yle Oulu / Risto Degerman