Tosielämä koskettaa enemmän kuin lööppiotsikko

Pakinassaan Riitta Vesala kummastelee, mistä juontaa joidenkin ihmisten tarve päästä julkisuuteen ja saada itsensä esille lööpeissä.

Suunvuorot
Riitta Vesala.
YLE / Lahti

Minua ärsyttävät iltapäivä- ja sensaatiolehtien lööpit, joissa ihmisten intiimielämä revitään tiskille kaiken kansan pällisteltäväksi. En halua tukea tällaista enkä siksi koskaan ostakaan niitä lehtiä. Se on minun tapani toteuttaa periaatettani olla tirkistemättä ja kauhistelematta toisia.

Keltainen lehdistö kaivaa sensaationsa vaikka kiven kolosta. Häväistysjutun kokoonkehrääminen tietää kasvavia myyntilukuja, mutta kukaan ei vastaa julkisuusrevityksen kohteiksi joutuneiden ihmisten menetetystä maineesta, haavoista ja ahdistuksesta.

Toiset joutuvat julkisuuteen vastoin tahtoaan. Toiset taas väkisin änkevät näytille. Julkisuuden eteen ollaan valmiita uhraamaan oma yksityisyys ja kunnia. Nykynuorten yksi suosikkiunelma on tulla julkkikseksi. Mkähän se sellainen ammatti muuten on?

Koetaan, että on hienoa olla henkilö, joka tunnistetaan kuvista ja jonka tekemisistä ollaan kiinnostuneita. Ajatellaan, että julkkis on JOKU - isoin kirjaimin.

Julkisuudesta tulee riippuvaiseksi. Ihminen ei koe olevansa olemassa, ellei ole jatkuvasti esillä. Viime vuoden sankareita harva muistaa. Julkkikset vaihtuvat tiuhaan ja uusia pyrkijöitä riittää.

Internetin sosiaalinen media tarjoaa kaikille mahdollisuuden astua julkiselle foorumille. Facebook toki mahdollistaa monenlaisen mukavan ja hyödyllisen yhteydenpidon tuttujen kanssa.

Toisaalta siinä myös tarjotaan muille muokattua kuvaa itsestä. Kukapa ei valikoisi mahdollisimman onnistunutta omakuvaa nettiin laitettavaksi. Suuri kaveripiiri Facebookissa antaa mielikuvan, että on hyvä tyyppi, suosittu ja tärkeä.

Suuntaus on, että sekä tiedostusvälineissä että sosiaalisessa mediassa ihmisistä muokataan tuotteita, joiden esillepanoa stailataan ja tuunataan myyväksi sekä mediaseksikkääksi.

Minusta tämä vaikuttaa ihmiskuvaamme. Ihminen esineellistyy. Yksilön merkittävyyttä arvioidaan hänestä luodun mielikuvan ja hänet tunnistavien ihmisten määrän perusteella. Aito ihmisten kohtaaminen elävässä elämässä uhkaa jäädä mediakohtaamisten varjoon.

Mediaihmistuotteet tuntuvat huutavan: ”Katso minua”.

Mieleeni nousee toinen samankaltainen, mutta hyvin erilainen kuva. ”Katso minua!” huutaa pieni lapsi ja asettuu seisomaan keskelle aikuisen näkökenttää. Nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve on syvällä ihmisyydessämme. Jotakin ratkaisevaa tapahtuu, minuus kasvaa, kun tulee kohdatuksi.

”Kun katsoit minuun...” lauletaan iskelmässäkin. Ajattelen, että tästä nähdyksi ja kuulluuksi tulemisen kaipauksesta on kysymys myös julkisuushakuisuudessa .

Medianäkyvyys ei tätä tarvetta kuitenkaan tyydytä. Julkisuus ei täytä ihmisen sisintä yksinäisyyttä eikä kohdatuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Se ei toteudu stailattuna näytteillä olossa vaan todellisten ihmisten vuorovaikutuksessa.

Tässä onkin joka ihmisen tehtävä: nähdä, kuulla, kohdata toinen toisemme oikeassa elämässä, rosoineen ja lommoineenkin. Siinä on arkista ihanuutta, joka koskettaa syvemmältä kuin rajuimmatkaan lööppiotsikot.

Lähteet: YLE Lahti