Kehon kello raksuttaa valon tahdissa

Yle Uutisten artikkeliarkisto

Elolliset olennot mittaavat luonnostaan aikaa. Tämä havaittiin jo 1700-luvun alussa, kun ranskalainen Jean D’Ortous de Mairan huomasi, että mimoosa avaa lehtensä komeron jatkuvassa hämärässä jotakuinkin samaan aikaan kuin päivällä auringonpaisteessa. Myöhemmin osoitettiin, että eliöiden vuorokausirytmit ovat sisäsyntyisiä ja periytyviä.

Kehossamme on tutkija Timo Partosta lainaten ”keskuskello, aurinkokello, tiimalasi ja herätyskello”. Osa niistä mittaa säännöllisesti toistuvia jaksoja vuorokauden aikaan ja vuodenaikoihin liittyen.

Ihmiskehon sisäiset kellot pyrkivät siihen, että olemme virkeitä ja tehokkaita päiväsaikaan ja lepäämme yöaikaan. Ne auttavat meitä sopeutumaan luonnon vaihteleviin olosuhteisiin ja ennakoimaan tilanteita. Valo on biologisten kellojen tärkeä tahdittaja ja monilla lajeilla valon on osoitettu vaikuttavan sisäisen kellon muodostaviin soluihin ja tätä kautta yksilön käyttäytymiseen.

Ihmisen vuorokausirytmi muodostuu mm. ruumiinlämmön, hormonituotannon määrän, kudosten kasvunopeuden, ruoansulatuksen aktiivisuuden, verenpaineen ja vireystilan säännöllisestä vaihtelusta.

Elimistön luonnollinen vuorokausirytmi on 25 tuntia, joten sitä pitää sopeuttaa jatkuvasti 24-tuntisen ulkoisen kellon mukaan toimivaksi juuri valon avulla. Tästä huolehtii valosta aktivoituva käpyrauhanen, jonka muodostama melatoniini varmistaa, että sisäinen kello rytmittyy ja käy oikein.

Valon puute sekoittaa kellon

Luonnon aikamerkit, kuten aamun sarastus tai auringon lasku, ja elimistön kyky lukea niitä, vaikuttavat perustavalla tavalla hyvinvointiimme. Talven jatkuvassa pimeydessä kehon kello voi mennä sekaisin. Kun koko ajan väsyttää, mikään ei kiinnosta, toiminta hidastuu ja mieli on apea tai ahdistunut, kyseessä voi olla kaamosmasennus. Tällöin sisäinen kello yleensä jätättää ja käy poikkeuksellisen laiskasti.

Suomalaisista noin 10 – 30 prosenttia oireilee talviaikaan eri asteisesti valon vähäisyyden takia. Varsinaisen kaamos- masennuksen vaikutus on niin musertava, että ihmisen toimintakyky heikkenee merkittävästi. Tästä kärsiviä arvellaan olevan 1 – 3 prosenttia suomalaisista.

Kaamosmasennuksesta kärsivillä tapahtuu elimistössään biologisia muutoksia; käpyrauhanen tuottaa melatoniinia normaalia enemmän ja serotoniinin eritys on poikkeavaa. Valon niukkuus vaikuttaa siis aivojen kemialliseen tasapainoon. Keväällä valon lisääntyessä olotila alkaa jälleen normalisoitua ja parasta aikaa tällaisille ihmisille on jakso toukokuusta elokuuhun.

Kaamosmasennuksen hoidossa on saatu hyviä tuloksia kirkasvalohoidolla. Valo ajastaa kehon toimimaan kuten kesällä ja vointi kohenee huomattavasti. Aikaisin aamulla toteutettu kirkasvalohoito estää melatoniinin eritystä, vähentää sen määrää verenkierrossa ja aikaistaa parilla tunnilla sen tuotannon vuorokausirytmiä. Tämän takia kirkasvalohoito nostaa vireystasoa ja vähentää liikaunisuutta.

Valohoito auttaa noin kahdeksalla potilaalla kymmenestä. Mitä kauemmin hoitoa jatkaa, sen paremmin se tehoaa. Myös vuorotyötä tekevät ja aikaerorasituksesta kärsivät ovat löytäneet apua valohoidosta, jolla voidaan tasapainottaa epäsäännöllistä vuorokausirytmiä.

Jotkut hankkivat itselleen valohoitoa ajoittamalla etelänmatkan pimeimpään vuodenaikaan. Myös näillä leveysasteilla ulkoilu sisälle linnoittautumisen sijaan kohentaa oloa. Kun normaalin työhuoneen valaistus on noin 200 - 600 luksia, kotona jopa alle 100 luksia, luonnonvalossa on talvellakin 2 000 – 3 000 luksia aivan synkimpiä päiviä lukuun ottamatta. Valkoiset hanget vielä 10 - 20-kertaistavat silmiin heijastuvan valon määrän.

Jaana Jetzinger, YLE24