105 päivää - 65 vuotta

Vielä 1930-luvulle tultaessa sodan uhka oli Suomesta katsoen kovin kaukana. Tuolloin ei osattu kuvitella, että 3,5 miljoonan asukkaan Suomesta olisi ideologista tai sotilaallista vaaraa 180 miljoonan kansalaisen Neuvostoliitolle.

Kotimaa

Epäonneksemme raja kulki vain 30 kilometrin päässä Leningradista ja paikoin tuskin 70 kilometrin päässä Muurmannin rautatiestä ja uudesta Stalinin kanavasta, joka yhdisti Itämeren Jäämereen.

Leningradin haavoittuvuus oli tosiasia. Brittiläis-ranskalainen laivasto oli seilannut Suomenlahdella ja yrittänyt pommittaa keisarillista pääkaupunkia jo Krimin sodassa. Sen jälkeen suurkaupunki oli teollistumisen sekä kanavan ja pohjoisen rautatien valmistumisen myötä kohonnut verrattomaan taloudelliseen merkitykseen. Uhka neuvostoimperiumin loistokkaaseen kakkoskaupunkiin kohdistui yhä aggressiivisemmaksi käyvän natsi-Saksan suunnalta. Joskus talvella 1936 - 37 kaivettiin Neuvostoliiton Itämeren-laivaston esikunnassa esiin ensimmäisen maailmansodan aattona piirrettyjä pölyisiä karttoja, joissa Pietarin puolustus oli rakennettu molemmilta suunnilta suojellun Suomenlahden ja sen strategisesti sijaitsevien saarien varaan. Nyt lahden eteläranta kuului itsenäiselle Virolle, pohjoinen Suomelle, jolle myös saaret oli luovutettu Tarton rauhassa (siirryt toiseen palveluun) 1920 sillä ehdolla, että niitä ei linnoitettaisi. Suomi oli pyritty neutraloimaan jo vuoden 1932 kahdenvälisellä hyökkäämättömyyssopimuksella, jota 1934 jatkettiin Neuvostoliiton aloitteesta kymmeneksi vuodeksi. Sopimuksessa vahvistettiin Tarton rauhan rajat, sitouduttiin puolueettomuuteen toisen sopijaosapuolen joutuessa hyökkäyksen kohteeksi ja pitäydyttiin liittoutumasta jommalle kummalle maalle vihamielisen vallan kanssa. Vuoden 1937 Neuvostoliitto oli jo epäluuloisempi. Tuolloinen ulkoministeri Rudolf Holsti (siirryt toiseen palveluun) sai Moskovan-vierailullaan tehdä selkoa siitä, mitä Suomi tekisi, jos jokin ulkovalta uhkaisi Neuvostoliittoa sen alueen kautta. Myöhemmin Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön lähetystösihteeri Boris Jartsev kuulusteli lukuisia muita suomalaispoliitikkoja samalla asialla. Suomi vastasi pitävänsä ulkomaalaiset joukot poissa alueeltaan ja oletti Neuvostoliiton vastineeksi kunnioittavan edelleen Suomen itsemääräämisoikeutta. Asia ei suinkaan jäänyt tähän, vaan elokuussa 1938 valtiovarainministeri Väinö Tanner (siirryt toiseen palveluun) sai Jartsevilta tukun yksityiskohtaisempia ehdotuksia: Neuvostoliitto mm. vaati Suomelta takuita puolustautumisesta nimenomaan Saksaa vastaan, mitä Neuvostoliitto lupasi tarvittaessa aseellisesti tukea. Suomelle tarjottiin linnoittamisapua ja kauppasopimusta. Suomi sai luvan varustaa Ahvenanmaata sillä ehdolla, että neuvostojoukot saisivat tarvittaessa käyttää saaria. Suomelle kuuluvan Suursaaren Neuvostoliitto halusi linnoittaa itse. Puolueettomuuteensa vedoten Suomi kieltäytyi kohteliaasti esityksistä muutoin kuin kauppaneuvottelujen osalta. Kauppaneuvotteluina asiaa siis vietiin eteenpäin, vaikka Moskovasta agendalle ajettiin jatkuvasti muitakin asioita. Maaliskuussa 1939 uusi ulkoministeri Eljas Erkko (siirryt toiseen palveluun) sai Moskovasta ehdotukset, joiden veroisia ei sittemmin enää ollut tulossa. Uusia pykäliä olivat, että Suomi linnoittaisi Ahvenanmaan ja Suursaaren (Saksaa silmällä pitäen) itse ja sitoutuisi ostamaan aseita Neuvostoliitosta. Suvereniteettiinsa viitaten Suomi asettui jälleen poikkiteloin. Vaikka maltillisilla ehdotuksilla oli houkutuksensa, arvattiin Suomessa jo tuolloin Neuvostoliiton palaavan asiaan uudelleen ja entistä kovemmin vaatimuksin. Näin kävi joka tapauksessa. Jatkossa neuvostointressit keskittyivät vain yhä selkeämmin ja röyhkeämmin Suomen koskemattomaan alueeseen. Paine kasvaa Moskovassa lyötiin pöytään oitis uudet kortit, joissa suurvalta vaati vuokralle itäisen Suomenlahden saaria. Tätä ja muita vaatimuksia sokeroitiin tarjouksella, jonka mukaan Suomi voisi saada vastineeksi Tartossa tavoittelemansa Porajärven ja Repolan karjalaisalueet. Moskovasta lähetettiin Jartsevin tueksi veteraanidiplomaatti Boris Stein. Helsingissä asia tuotiin ensi kertaa koko valtioneuvoston käsittelyyn ja puolustusneuvoston puheenjohtajan, marsalkka Mannerheimin, (siirryt toiseen palveluun) tiedoksi. Toisin kuin olisi voinut kuvitella, karttoi Mannerheim hallituksen jäykän sotilaallista asennetta ja piti tärkeänä, etteivät neuvostoneuvottelijat joutuisi lähtemään Suomesta tyhjin käsin. Vasta maaliskuussa Saksa oli vastoin lupauksiaan nielaissut avuttoman Tshekkoslovakian, minkä johdosta marskilla ei ollut enää illuusioita pienten kansojen oikeuksista suurvaltojen jaloissa. Mannerheimin aloitteesta oli keväällä tiedusteltu mahdollisuuksia mittaviin asehankintoihin Ruotsista ja Yhdysvalloista. Jälkimmäiseltä tavoiteltiin myös lainarahaa aseisiin. Kannasta linnoitettiin vapaaehtoisvoimin. Ystävälleen kenraali Rudolf Waldenille (siirryt toiseen palveluun) Mannerheim oli sanonut jo lokakuussa 1938, että maailmansota oli syttynyt - Saksan aseistautumisen muodossa. Hallituksessa, etenkin sen sosiaalidemokraattisessa ja maalaisliittolaisessa enemmistössä, vaaraa ei vain tahdottu havaita. Rahakirstun vartijana Tanner oli ajanut pitkään maanpuolustuksen suhteen säästölinjaa, ja puolustusministeri Juho Niukkasen (siirryt toiseen palveluun) niukkuuspolitiikkaan marski turhautui siinä määrin, että uhkasi erota. Jartsev ja Stein lähtivät siis Suomesta tuomisitta. Vielä niinkin myöhään kuin elokuussa pääministeri A.K. Cajander (siirryt toiseen palveluun) kehui puheessaan, että on hyvä, ettei armeijalle ollut hankittu sotakalustoa varastoissa ruostumaan ja sotilaspukuja koiden syötäväksi. Tanner marskista, samoihin aikoihin: Aina kun ulkomailla sattuu jotain pientäkin niin hän heti menettää hermonsa täysin. Mannerheim alkaa olla vanha. (---) Hän on menettänyt hermonsa, tässä tilanteessa, tänä vuonna 1939, jolloin ennen kaikkea tarvitaan hermoja ja uskoa voimassaoleviin sopimuksiin ja Kansainliittoon. Nyt ei ole aika provosoida levottomuuksia. Nyt tarvitaan selvää järkeä. Mannerheim on vanha. Hänellä ei ole taloudellista todellisuudentajua. Ja sotaa ei tule. Osaltaan jääräpäisyyttä oli tukenut käsitys, ettei Neuvostoliitto kykenisi koskaan sotimaan yksin Suomea vastaan, vaan joutuisi samalla muidenkin valtioiden ahdistamaksi. Kesän lopussa Suomen politiikalta putosi pohja, kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat yllättäen hyökkäämättömyyssopimuksen. Syyskuussa ne nujersivat yhteistuumin Puolan, ja pian tämän jälkeen suomalaisille tuli kutsu - käsky - lähteä Moskovaan neuvotteluihin. Tie sotaan Ensimmäinen reaktio Suomessa oli järjestää täydellinen liikekannallepano yleisten kertausharjoitusten (YH) muodossa. Joukkoja ryhmitettiin Karjalan kannakselle ja Laatokan pohjoispuolelle aina Jäämerelle saakka. Kannaksen pääpuolustusaseman linnoitustöitä tehostettiin ja suurten kaupunkien vapaaehtoinen evakuointi aloitettiin ilmapommitusten varalta. Valtuuskunta lähti Moskovaan kokeneen neuvottelijan, valtioneuvoksen ja Tukholman-lähettilään J.K. Paasikiven (siirryt toiseen palveluun) johdolla 12. lokakuuta. Ohjeet olivat tiukat: Suomen tuli pitää kiinni voimassa olevista sopimuksista, ilmoittaa maan päättäneen puolustaa puolueettomuuttaan ja torjua sekä tarjottu sotilaallinen avunantosopimus että rajojen siirto.

Venäläisiä Moskovassa edustivat Stalin (siirryt toiseen palveluun) ja Molotov (siirryt toiseen palveluun). Leningradin turvallisuuden vähimmäisvaatimuksiksi nämä ilmoittivat tarvitsevansa Suomenlahden saaret, Kannakselta Koiviston ja Lipolan välisen linjan eteläpuolisen osan, Petsamosta läntisen Kalastajasaarennon sekä Hangon kaupungin ja Lapvikin sataman meritukikohdiksi. Rajavyöhykkeen linnotukset tulisi tuhota. Itä-Karjalasta Repojärveltä ja Lipolasta suomalaiset saisivat vastineeksi kaksinkertaisen alueen. Ahvenanmaahan ei kohdistettu enää vaatimuksia. Suomalaisten vastaväitteisiin neuvostojohtajat vastasivat, että heidän vaatimuksensa olivat todellisiin tarpeisiin nähden alimitoitettuja. Paasikivi palasi Helsinkiin, jossa "ei-tuumaakaan"-asenne oli yhä vallalla. Tanner tai Erkko eivät uskoneet, että Neuvostoliitto veisi vaatimuksensa sotaan asti, vaikka viimeisetkin Baltian maat olivat tähän mennessä joutuneet taipumaan laukauksetta niille esitettyihin samantapaisiin vaatimuksiin. Itsenäisyys niiltä oli hyvää vauhtia menossa, mutta kaikkia seuraamuksia ei Suomessa tuolloin vielä arvattu. Paasikivi, Tanner ja kumppanit matkustivat näillä eväillä Moskovaan vielä lokakuun lopulla ja marraskuun alussa. Suomalaiset tarjosivat Neuvostoliitolle Kannakselta aluksi ns. Kuokkalan mutkaa, joka veisi rajan 13 kilometriä kauemmaksi Leningradista; myöhemmin myös Terijokea, Raivolaa ja Suursaarta. Venäläiset tinkivät hieman vaatimuksistaan Kuolemajärven suunnalla ja tarjoutuivat ostamaan Hankoniemen, jotta suomalaisten ei tarvitsisi suvaita vieraita joukkoja alueellaan. Lopulta juuri Hankoniemi, Kannaksen rajansiirron laajuuden ohella, muodostui neuvottelujen välittömäksi kompastuskiveksi. Tosin valtuuskunnan palatessa Moskovasta viimeistä kertaa 13. marraskuuta ei neuvonpidon uskottu katkenneen lopullisesti vaan ainoastaan keskeytyneen. Valtiojohdon toimet viittasivat paremminkin siihen, että sodan uhka oli lientynyt. Pääministeri Cajander kehotti suomalaisia vielä 23. marraskuuta suuntaamaan elämänsä "mahdollisimman normaaleihin uomiin". Reserviläisiä kotiutettiin, evakuoituja palasi kaupunkeihin ja rajaseuduille ja koulut aloittivat jälleen toimintansa. Sama valheellinen turvallisuuden tuntu eli tulevilla rintamilla. Veteraanin kertomus: ylimääräisissä harjoituksissa (siirryt toiseen palveluun) Mainilassa kajahtaa Koska Euroopassa oli Puolan kukistumisen jälkeen käyty vain "valesotaa", kääntyivät maailman silmät pieneen Suomeen ja sen kohtaloon ennennäkemättömällä tavalla. Olavi Paavolainen puolustusministeriön Sanomatoimistosta lokakuun lopulta: Suomi on osoittamansa taipumattomuuden vuoksi alkanut herättää koko maailman huomiota. Helsinki vilisee ulkomaalaisia sanomalehtimiehiä ja toimittajia. (---) Näinä kiristyneen jännityksen päivinä tarjoavat Helsingin ravintolat kansainvälisille tarkkailijoille parhaat aitiopaikat. Joskus tuntuu siltä, että sensaatiohalu tekee ilman suorastaan vaikeaksi hengittää. Liian monta kertaa kuulee kysymyksen, eikö jotakin jo vihdoin ala tapahtua. Sen alle pyrkii miltei peittymään yhtä usein esitetty myötätuntoinen kysymys: Miten aiotte tästä kaikesta selviytyä? Viikkoa ennen tulivuorenpurkausta neuvostojoukot olivat jo ryhmittymässä hyökkäysasemiin Suomen rajoille. Iltapäivällä 28. marraskuuta ammuttiin kuuluisat ja kiistellyt Mainilan laukaukset, (siirryt toiseen palveluun) joista Neuvostoliitto syytti Suomea. Neuvostoliitto irtisanoi viipymättä vanhan hyökkäämättömyyssopimuksen, ja seuraavan päivän neuvostolehdissä hyökättiin voimallisesti Suomea vastaan: Annetaanpa suomalaisten narrien nähdä, että 180 miljoonaa kyllä lakaisee maan pinnalta sellaiset houkat, jotka eivät ymmärrä antaa meidän olla rauhassa. Yhdysvaltain hallitus tarjoutui 29. marraskuuta välittäjäksi Suomen ja Neuvostoliiton kiistassa. Helsingissä tarjous otettiin ilolla vastaan, Moskovassa ei. Samana iltana Neuvostoliitto katkaisi diplomaattiset suhteet, seuraavana päivänä puhuivat jo aseet. Paasikivi jälkeenpäin: Ajattelin että eivät neuvottelut tähän lopu. Venäläisillä on niin kova kiire ja halu saada tukikohtia Suomenlahden rannalta, että neuvotteluja vielä jatketaan. Mutta ei niitä enää jatkettu. Minä en ymmärtänyt miten kova kiire ja kova halu heillä oli saada ne tukikohdat. Sota. Sota syttyy, Suomi horjuu (siirryt toiseen palveluun) Puolustaja kestää ja kostaa (siirryt toiseen palveluun) Helmikuun suurhyökkäyksestä katkeraan loppuun (siirryt toiseen palveluun) Itsenäisyytemme hinta (siirryt toiseen palveluun) Timo Kivistö, YLE24 (siirryt toiseen palveluun)

Myönnytyksiinkin varauduttiin. Suomenlahden ulkosaaret Suursaarta lukuunottamatta voitaisiin luovuttaa täyttä korvausta vastaan. Myös Neuvostoliiton kauttakulkutarpeet pyrittiin tyydyttämään.