Onko kultainen keskitie aina paras?

Ykkösaamun kolumnisti Hannu Reime pohtii kysymystä, onko äärimmäisyyksien välinen kultainen keskitie aina oikea valinta.

talous

On mielenkiintoista törmätä joskus sellaisiin mielipiteisiin, jotka tuntuvat vastaavan omia käsityksiä, mutta joita ei ole itse aikaisemmin tullut täysin tietoisesti ajatelleeksi. Löysin äskettäin internetistä englanninkielisen artikkelin, joka herätti mielessäni tällaiseen kokemukseen liittyvän ahaa-elämyksen.

Artikkelin otsikkona oli The Moderate as Extremist, Maltillinen ekstremistinä. Osuvimmin kirjoituksen henkeä kuitenkin kuvaisi ilmaus Keskitien fanaatikot. Kirjoittaja nimittäin oli ottanut tehtäväkseen horjuttaa sellaista ilmeisen laajaa kannatusta nauttivaa käsitystä, että äärimmäisyyksien välinen kultainen keskitie on oikea katsomustapa aina ja kaikissa tapauksissa.

Asiaa valaiskoon pari esimerkkiä, toinen rikosoikeuden, toinen taloudellis-yhteiskunnallisen järjestelmän alueelta. Ne osoittavat myös, että julkisessa moraalissa ja eettisissä valinnoissa voidaan edistyä ja on jopa edistytty.

En usko, että kukaan nykypäivän Suomessa tai yleisemminkään Euroopassa enää rohkenisi julkisesti vähätellä raiskausta rikoksena käyttäen vaikkapa sellaisia argumentteja kuin että ei teko loppujen lopuksi kuitenkaan aiheuta niin kovin vakavia seurauksia uhrille.

Esimerkki ei ole keksitty, sillä muistan aivan hyvin kuulleeni tällaisen mielipiteen vielä 1970-luvulla yksityiskeskustelussa täysin hyvämaineiselta, nuhteettomalta ja sanoisinko keskiluokkaiselta ja porvarilliselta Suomen kansalaiselta. Hänen käsityksensä oli, että raiskaus voi aiheuttaa pysyviä vammoja vain lapselle, ei aikuiselle. Hänen mielipiteensä edusti, mitäpä muutakaan siitä voisi sanoa kuin kultaista keskitietä. Se oli maltillinen kanta keskellä kahta äärikäsitystä, joista toisen mukaan raiskaus ei ole rikos ollenkaan, toisen mukaan kyseessä on aina äärimmäisen vakava loukkaus yksilön ruumiillista koskemattomuutta vastaan. Itse kukin voi miettiä keskitien moraalia tässä tapauksessa.

Toinen esimerkki tulee historiasta ja koskee yhtä tapaa, jolla ihmiskunta olemassaolonsa aikana on organisoinut työn ja tuotannon. Ei tarvitse palata kovin kauas menneisyyteen, kun saavutaan aikaan, jolloin merkittävässä osassa maapalloa orjuus oli hyväksyttyä. Vain puolitoista vuosisataa sitten Yhdysvallat oli ajautumassa sisällissotaan, joka sitten tekikin lopun orjataloudesta eteläisissä osavaltioissa. Suhtautumisessa orjuuteen äärimmäiskantoja olivat silloin järjestelmän puolustaminen ja - toisessa päässä - käsitys, jonka mukaan on väärin, että ihminen voi olla toisen omaisuutta, omaisuutta samassa mielessä kuin ovat kotieläimet tai työkoneet. Siitä syystä orjuus pitäisi lakkauttaa ilman ehtoja. Kultaisen keskitien kulkija äärimmäisyyksien välissä taas kannatti orjuuden lieventämistä, orjien aseman parantamista ja orjuuden rajoittamista, mutta ei tietenkään sen lopettamista.

Näistä kolmesta suhtautumistavasta orjuuden vastustaja edusti äärivasemmistolaista, radikaalia katsantokantaa. Teoreettisella mielipidejanalla orjuuden kannattaja oli äärioikeistolainen ja orjuuden rajoittamista puoltava ilmeisesti siis keskustalainen. Käytännössä orjuuden kannattaminen ei Yhdysvalloissa ennen sisällissotaa ollut mitenkään äärimmäiskantaisen mielipiteen maineessa. Orjuutta puolustettiin, ei vain vetoamalla taloudelliseen tehokkuuteen, mitä orjatyö ei palkkatyöhön verrattuna edes ollut, vaan moraalisin perustein. Ne ilmaistiin näin: koska jokainen hoitaa yksityistä omaisuuttaan suuremmalla huolenpidolla kuin toiselta vuokraamaansa, niin orjanomistaja tietenkin kohtelee orjiaan paremmin kuin esimerkiksi tehtailija palkollisiaan. Kuinka orjatyön teettäminen plantaašeilla voisi olla moraalisesti ala-arvoisempaa kuin vaikkapa samanaikainen lapsityö Yhdysvaltojen entisen emämaan Britannian kaivoksissa ja tekstiilitehtaissa? Argumentti ei ollut huono. Nykyajan näkökulmasta vastaus tietenkin on ilmeinen, mutta jo silloin sen olisi voinut kääntää niin kapitalismia ja sen vapaata palkkatyötä kuin myös orjuutta vastaan.

Itse asiassa orjuuden kannattaminen muuttui äärioikeistolaiseksi vasta sitten, kun Etelän orjavaltiot olivat hävinneet sisällissodan ja vanhan järjestelmän puolustajat alkoivat turvautua rasistiseen terroriin ja Ku Klux Klanin kaltaisiin salaseuroihin. Mutta eipä orjuuden lieventämistä ennen sotaa puoltanut keskitien kulkijakaan enää näyttänyt niin maltilliselta kuin aikaisemmin. Toisaalta, jos aatteiden tasolta siirrytään reaalimaailmaan, orjuus sinänsä päättyi, mutta kansalaisoikeudet orjien jälkeläisten onnistui hankkia vasta sata vuotta myöhemmin sitkeän, hyvin organisoituneen kansalaisoikeusliikkeen taistelun tuloksena, ei lahjana ylhäältä.

Mutta palataan aatteiden ja mielipiteiden maailmaan. Moraalisia ja yhteiskunnallisia kannanottoja on arvioitava sen mukaan, millaisiin kysymyksiin ne kohdistuvat, ei sen mukaan, millä kohtaa ne sijaitsevat jollakin oikein tai väärin asetetulla, mutta yhtä kaikki teoreettisella janalla. Äärimmäinen kanta saattaa joskus olla ja hyvin usein onkin täysin oikeutettu ja niin sanottu keskitie moraalisesti ala-arvoinen. Kultaisen keskitien puolustaminen yleisenä periaatteena heijastaa usein poroporvarillista mukautumista vallitsevaan tai usein vain vallitsevaksi kuviteltuun yleiseen mielipiteeseen. Periaatteista kiinnipitäminen ei myöskään ole samaa kuin fanaattisuus tai dogmaattisuus. Viime vuosisadan totalitaariset joukkoliikkeet usein vetosivat juuri maltilliseksi kuvitellun keskiluokan ennakkoluuloihin. Natsien viholliskuvissa kansainvälinen kapitalismi ja kansainvälinen marxismi saivat molemmat yhtäläisen sijan terveitten saksalaispyrkimysten vastustajina.

Historia on historiaa, mutta siitä voi myös ottaa oppia. Kapitalistinen talous, ainoa, joka maailmassa vallitsee, on jälleen kriisissä. Helsingin Sanomat vertaa vapunpäivän pääkirjoituksessaan taloustaantumaa sikainfluenssaan ja Kansainvälistä valuuttarahastoa Maailman terveysjärjestöön. Kirjoituksen voi ymmärtää siten, että kapitalismi todella näyttäytyy ikään kuin luonnollisesti annettuna, lähes biologisena olotilana, ikään kuin talous ei olisikaan ihmisen luoma, vaan ulkoapäin annettu. Näin ollen ajatus siitä, että työn ja tuotannon voisi järjestää kapitalismista poikkeavalla ja demokraattisemmalla tavalla on tänä päivänä yhtä ekstremistinen kuin oli vaatimus orjuuden lakkauttamisesta vain vähemmän kuin 200 vuotta sitten. Jos maailma joskus tulee järjestetyksi niin, että talous palvelee ihmisiä eivätkä ihmiset taloutta, ja niin, että työntekijöillä on enemmän päätäntävaltaa työpaikoillaan kuin osakkeenomistajilla, silloin kapitalismi kiistattomista historiallisista saavutuksistaan huolimatta näyttäytyy yhtä outona kuin kadonneen Syvän etelän puuvillapeltojen orjatyö.

Lähteet: Hannu Reime, Ykkösaamun kolumnisti