Tähtihetki: Che – kapinallinen

Che - kapinallinen on odotusta, huutavaa nälkää ja treenaamista; katsojaystävälliseksi sitä ei voi kutsua, sanoo Satu Linnapuomi. Tarmo Poussun mielestä elokuvan kantava tunne on hitaasti syvenevä ahdistus.

kulttuuri

Linnapuomi: Nyt ei rakenneta sankarimyyttiä

Che – kapinallinen näyttää Ernesto ”Che” Guevaran (Benicio del Toro) astmasta kärsivänä ja vaikeasti hengittävänä Bolivian vallankumouksen väsyneenä johtajana. Vaivat kalvavat, mutta niin myös yksinäisyys. Juuri kukaan ei ole aivan vakuuttunut taistelun päämäärästä eikä keinoista – liekö sitä edes itse Che.

Elokuvan ensimmäisessä osassa Che – sankari ei siinäkään ollut paljon varsinaisia toimintakohtauksia. Tässä kakkososassa odottelun kuvaaminen korostuu. Se on samanaikaisesti elokuvan vahvuus ja heikkous. Vahvuus siksi, että elokuva antaa ilmeisen realistisen kuvan sissien koulutuksesta. Se on odotusta, huutavaa nälkää ja treenaamista, ei mitään jännittävää viidakkosotaa. Heikkous siksi, että elokuvassa ei oikein tapahdu mitään. Katsojaystävälliseksi tätä ei voi kutsua.

Suurin heikkous on kuitenkin siinä, että elokuvat Che – sankari ja Che – kapinallinen eivät yhdessäkään muodosta mitään kuvaa siitä, miksi Che lähti vallankumouksen tielle. Hänen sisäisiä motivaatioitaan ja ajatuksiaan ei tuoda esille millään lailla. Siksi katsoja jää vähän ulkopuoliseksi ja kylmäksi tapahtumien suhteen.

Kuitenkin Chen asema ei-bolivialaisena, epäröinnin ympäröimänä itsepäisenä sissijohtajana olisi antanut eväät syvälle sukeltavaan mielen tutkiskeluun. Kävihän Che taistelua maatyöläisten puolesta, jotka eivät halunneetkaan liittyä Chen aatteeseen, saatika armeijaan. Kyllä siinä varmaan miestä mietitytti.

Benicio del Toron antautuva näyttelijäntyö on elokuvan kiinnostavinta antia. Toisaalta on myös rohkea veto ohjaaja Steven Soderberghiltä tehdä elokuva joka on näin kaunistelematon ja ylimääräistä jännitettä välttävä kuvaus tukahdutetusta, tuhoon tuomitusta vallankumouksesta. Siitä pisteet kotiin.

Satu Linnapuomi

Poussu: Che-elokuvissa on peräänantamatonta idealismia

Steven Soderbergin Che Guevara -elokuvan ensimmäinen osa kertoi Kuuban vallankumouksesta ja Chen noususta sen sankariksi. Eepoksen jälkimmäinen osa keskittyy hänen epäonnistuvaan yritykseensä synnyttää vallankumous Boliviassa. Yhdessä elokuvat muodostavat selkeän nousu ja tuho -kaaren.

Aikarakenteeltaan Che – kapinallinen on edeltäjäänsä suoraviivaisempi, mutta Soderberghin kerronta on edelleen yhtä episodimaista, viileän toteavaa ja tarkoituksellisen epädramaattista. Sissisota ei näissä elokuvissa näyttäydy sankaruuden jalostamana draamana, vaan pitkänä ja uuvuttavana koettelemuksena.

Varsinkin jälkimmäisessä osassa Chen johtama sissijoukko taistelee enemmän nälkää, väsymystä ja sairauksia kuin vihollisina pitämiään sotilaita vastaan. Harvat aseelliset yhteenotot päättyvät lähes poikkeuksetta sissien tappioon.

Che – kapinallisen kantava tunne onkin hitaasti syvenevä ahdistus. Omien virheittensä, keskinäisten kiistojensa ja paikallisten talonpoikien epäluuloisuuden vuoksi Chen johtama vallankumouksen etujoukko ajautuu yhä epätoivoisempaan tilanteeseen. Kaikkien koettelemusten jälkeen vihollisen vangiksi joutuvan Chen teloitus tuntuu melkein helpotukselta.

Soderberghin Che-elokuvissa on samaa periksiantamatonta idealismia kuin niiden päähenkilössä. Ohjaaja ei tee myönnytyksiä kaupallisen elokuvakerronnan vaatimuksille. Lopulta itsepäisyys koituu myös hänen hankkeensa kohtaloksi.

Viileässä epädramaattisuudessaan Che - etenkin sen jälkimmäinen osa – on enemmän uuvuttava kuin palkitseva elokuva. Che Guevaran vaiheista se kertoo yhtä ja toista, mutta legendan takana eläneestä ihmisestä tuskin mitään. Koko elokuvaparin aikana emme saa tietää, mikä ajoi argentiinalaislääkäri Ernesto Guevaran jättämään perheensä ja vaihtamaan turvatun asemansa loputtomaan sissisotaan vieraalla maalla.

Tarmo Poussu