Tähtihetki: Antichrist

Tarmo Poussun mukaan Lars von Trierin Antichrist tarjoaa harvinaisen autenttisen näkökulman järkkyneen ihmismielen sielunmaisemaan. Linnapuomi pitää elokuvaa hirvittävänä ja mielettömän hienona. Näkemystä naisesta pahan luonnon edustajana on vaikea niellä, Linnapuomi toteaa.

kulttuuri
Kuva elokuvasta Antichrist
Nordisk Film

Poussu: Sokeeraava taideteos

Tanskalainen Lars von Trier tunnetaan täydellisen omapäisenä elokuvantekijänä, jonka ohjaustyöt ( Breaking the Waves, Dancer in the Dark, Idiootit, Dogville) vihastuttavat yhtä usein kuin ihastuttavat, mutta välinpitämättömäksi ne eivät jätä ketään. Tässä mielessä tuore Antichrist jatkaa tuttua linjaa, vaikka se tyyliltään ja sisällöltään poikkeaa rajusti ohjaajan aiemmasta – monenlaisia tyylikokeiluja sisältävästä - tuotannosta.

Antichrist edustaa tavallaan von Trierin näkemystä kauhuelokuvasta. Willem Dafoe ja Charlotte Gainsborough esittävät siinä avioparia, joka ainoan lapsensa kuoleman jälkeen vetäytyy syrjäiselle erämökille toipumaan surustaan.

Vakavana ihmissuhdedraamana alkava elokuva huokuu tihenevää ahdistusta ja pahaenteisen uhkaavaa tunnelmaa, jotka vähän puolivälin jälkeen purkautuvat silmittömän julmaksi väkivallaksi. Elokuvan lopulla von Trier sokeeraa katsojaa pöyristyttävän brutaaleilla kohtauksilla, jotka jäävät varmasti kummittelemaan monen katsojan mieleen päiviksi tai jopa viikoiksi.

Von Trier on kertonut kärsineensä vakavasta masennuksesta elokuvaa tehdessään ja tuloksen voisikin nähdä jonkinlaisena manauksena, jolla häiriintyneen taiteilijan mieli karkottaa omia demoneitaan. Sellaisena se tarjoaa myös harvinaisen autenttisen näkökulman järkkyneen ihmismielen sielunmaisemaan.

Liioitellusta sokeeraavuudestaan huolimatta Antichrist on tarkkaan harkittu, huolellisen symboliikan (yli)kuormittama taideteos. Nimensä mukaisesti se on eräänlainen paholaisen evankeliumi, jossa itse luonto ja koko maailmankaikkeus näyttäytyvät pahuuden perikuvina ja ihminen niiden synkimpänä kiteytymänä.

Tarmo Poussu

Linnapuomi : Pahimmat kuvat jäivät kummittelemaan

Antichrist on hirvittävä elokuva, jonka katsominen sattuu. Samalla se on mielettömän hieno elokuva, oikea taideteos. Alkukohtaus, prologi, on järjettömän kaunis. Hidastetussa mustavalkokuvassa rakastelee pariskunta, joka näyttää olevan nautinnon ja tuskan välimaastossa. Kamera poimii yksityiskohtia: esineitä asunnosta, paperipainot pöydällä, hitaassa kaaressa lentävän nallen ja miehen ja naisen toisiinsa sukeltavat sukuelimet.

Sitten alkaa varsinainen tarina. Mies (Willem Dafoe) ja nainen (Charlotte Gainsbourg) käsittelevät yhteistä suurta surua, lapsen menetystä. Syyllisyys painaa naista. Terapeuttimies etäännyttää itsensä ja järkeistää sekä omansa että naisen tuskan. Nainen sen sijaan sukeltaa yhä syvemmälle suruunsa, josta tulee kuin itseensä imevä suo. Intensiivinen tapa, jolla ahdistusta kuvataan, saa myös katsojan ahdistumaan. Happi tuntuu loppuvan. Kumpikin näyttelijä on roolissaan loistava, ja erityisesti Gainsbourg häikäisee. Hänen tuskansa on riipivän aitoa. Pahan olon tunnetta lisää käsivarakuvaus, joka menee lähelle kohteitaan. Ohjaaja Lars von Trier on kertonut käsitelleensä omaa masennustaan Antichristin avulla. Tuo omakohtaisuus purskahtelee nyt katsojan kasvoille katkerina pisaroina.

Draaman siirtyessä kauhun puolelle pariskunnan mökillä, metsän keskellä, elokuva muuttuu lähes sietämättömäksi katsoa. Sen väkivalta on äärimmäisen vastenmielistä. Elokuvan ikäraja on 18, mutta K-30 tuntuisi ihan oikeutetulta. Elokuvan pahimmat kuvat ovat jääneet kummittelemaan iljettävästi mieleeni.

Antichristin sanoma jää epäselväksi: kuka tai mikä tämä antikristus nyt on? Nainen? Luonto? Metsä? Von Trierin aiemmissakin elokuvissa kuten Dancer in the Darkissa ja Breaking the Wavesissa nainen on pantu kärsimään. Tämän uutukaisen kohdalla tuntuu siltä, että ohjaajan mielestä nainen ansaitsee kärsimyksensä ja kohtalonsa, sillä hänen sisällään asuu paha. Nainen edustaa pahaa luontoa, mies viatonta järjen ääntä. Tällaista näkemystä on vaikea niellä.

Satu Linnapuomi