1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. puolueet

Laatikainen 13.6.2009 - Eurovaaleista paineita kolmeen puolueeseen

Eurovaalien tulos luo paineita kolmeen puolueeseen, sosiaalidemokraatteihin, keskustaan ja vasemmistoliittoon. Niiden on saatava purevuutta askeltamiseensa, mikäli ne aikovat säilyttää vaikuttavuutensa edes osapuilleen ennallaan ja jopa vahvistaa sitä.

Sosialidemokraatit: katastrofi

Sosiaalidemokraateille ja vasemmistoliitolle tulos on katastrofaalinen. Vasemmisto saavutti yhteensä vain noin 23 prosentin kannatuksen ja kaksi parlamentaarikkoa kolmestatoista, kun työnsä päättävässä parlamentissa puolueilla on neljä edustajaa. Vasemmistoliiton ääni ei enää kuulu lainkaan Brysselissä.

Sosiaalidemokraattien kahdesta parlamentaarikosta vain toinen on jäsenkirjaihminen. Liisa Jaakonsaari on arvostettu eduskuntapoliitikko ja myös ministerinä vastuuta kantanut ihminen. Jaakonsaari on innokas Nato-poliitikko, kun sen sijaan hänen puolueensa vastustaa Naton jäsenyyttä.

Oman kirkkokuntansa ortodoksien kanssa riitaantunut julkkisteologi Mitro Repo on sitoutumaton mies, jolla ei ole varsinaisia ansioita yhteiskunnallisilla areenoilla, ja hän puhuu samaistuvansa EU:n parlamentaarikkojen liberaaliin siipeen. Repo ei ole lainkaan poliittisella kartalla. Hän sinkoilee kuin taivaan kiitotähti. Repo harkitsi monen puolueen ehdokkaaksi suostumista, mikä julistaa aatteettomuutta.

Tilanne on kokonaisuudessaan hyvin kiusallinen SDP:lle, joka vielä muutama vuosi sitten omi europolitiikan suunnannäyttäjyyden. Euroryhmän supistuminen ja koomistuminen signalisoivat SDP:n epävakautta, otteen lipsumista.

Vasemmistoliitto menetti ainokaisensa

Vasemmistoliitto olisi ehkä pysynyt yhdessä parlamentaarikossa, mikäli ehdolla olisi ollut kokenut Esko Seppänen, joka älyllisyydellään ja nokkeluudellaan on aiemmin urakoinut kannatusta puoluerajat ylittävästi. Useat porvaritkin ovat kannattaneet Seppästä. Hän on haastanut viehättävästi markkinatalouden ja ahneen kapitalismin.

Miksi Seppänen ei asettunut tarjolle puolueensa edun vuoksi? Vaikka hänet olisi valtuutettu Brysseliin, hän olisi voinut vetäytyä sivuun niin kuin perussuomalaisten Timo Soini tekee. Tällöin Seppäsen tilalle olisi astunut vaaliliitosta ensimmäiselle varasijalle yltänyt poliitikko.

Vasemmistoliiton kriisi jouduttaa kansanedustaja Paavo Arhinmäen polkua puheenjohtajaksi. Leppoisasti turhaantunut Martti Korhonen avaa väylää vapaaehtoisesti nuoren ja ärhäkän haastajansa hyväksi. Arhinmäki muokkaa profiilin vasemmistoliitolle ja nakuttaa sen puhutuksi. Sen nousuun siivittäminen on vaateliasta.

Sosiaalidemokraattien roima tappio ylittää käsityskyvyn. Johtava oppositiopuolue keräsi vain 17,5 prosenttia äänistä, kun se muutama vuosi sitten seilasi tasavallan valtiaana. Sen riveistä olivat niin tasavallan presidentti, pääministeri, ulkoministeri, suojelupoliisin päällikkö ja lukuisat keskeiset virkamiesjohtajat. Nyt SDP vaeltaa laihan kannatuksen synkeässä alhossa.

Puheenjohtaja Jutta Urpilainen kuulostaa fraasikomentajalta, joka opastaa täysi-ikäisiä äänestäjiä ja poliittisia kilpailijoitaan samaan tapaan kuin ala-asteen täydellisyyttä tavoitteleva luokanopettaja. Urpilainen kiittää nätisti kannattajiaan, mutta mistä muusta hänet muistetaan? Tyyli vierastuttaa. Jos puheenjohtaja ei kykene tämän monipuolisempaan ja rehevämpään ilmeeseen, SDP joutuu paneutumaan johtajuuskysymykseen, mutta se kohonnee listalle eduskuntavaalien 2011 jälkeen.

Keskusta: rökälemenetys

Kovin hääppöisesti ei suju Suomen keskustalla. Sen 19 europrosenttia maistui ikään kuin torjuntavoitolta, mutta todellisuudessa keskusta kärsi rökälemenetyksen. Se on uinut tappiosta tappioon kaikissa viime vaaleissa. Se menetti nyt yhden parlamentaarikon. Tipahtaminen kahteen oli lähempänä kuin pysyminen entisessä neljässä parlamentaarikossa.

Keskusta vaeltaa kuilun reunalla. Se on suurinta puoluetta kokoomusta yli neljä prosenttiyksikköä jäljessä. Hopeatila kai lohduttaa, mutta eduskuntavaaleihin liittyvä epävarmuus on raju.

Keskustan väki on ilmeisen hanakka vaihtamaan ykköskaartinsa koostumusta. Tuoreita kasvoja kaivataan. Puheenjohtajalle halutaan suurempi tiennäyttäjyys kuin Matti Vanhasella on.

Keskustalla ei ole tarjolla kirkkaita ykkösvastuun ehdokkaita. Paula Lehtomäen puheenjohtajuutta tuumaillaan. Yksi reitti kesän 2010 ulospääsyksi voi olla vanhan ja uuden rakenteen yhteensovitus. Tällöin Vanhanen jatkaisi, kaikesta huolimatta, puheenjohtajana, mutta puoluesihteeriksi valittaisiin nuori ja aatteellisesti innoittava kansanedustaja Tuomo Puumala ja samassa puoluekokouksessa nimettäisiin vuoden 2012 presidenttiehdokkaaksi europarlamentaarikko Anneli Jäätteenmäki.

Samalla keskusta paaluttaisi selkeät turvallisuus-, talous- sosiaali- ja aluepoliittiset linjat. Se haastaisi kokoomuksen kaikilla olennaisilla sektoreilla. Haastaja yleensä menestyy varsinkin, kun mainostoimistovetoinen kokoomus haavoittui eurovaaleissa. Uhonousu taittui ja kaartui alavireeseen.

Ammatillisuutta arvostettiin, juppiutta kavahdettiin

Eurovaaleissa arvostettiin yhteiskunnallista ammatillisuutta, mikä on ihana ominaisuus hyvän demokratian kannalta. Europarlamentaarikot ovat juonteeltaan osaavia. Porukan nuorimmaisella 27-vuotiaalla Riikka Mannerilla ovat edellytykset kasvaa vakaaksi vaikuttajaksi. Hänen jalkansa tuntuvat tavoittavan arjen maaperän ja ajattelu kumpuaa maakunnista.

Julkkisehdokkaista vain Mitro Repo valittiin. Leegio lähinnä urheilijoita ylti laihaan tukeen. Suuresta tuntemattomuudesta komealla raharummutuksella valtaan pyrkineet niin ikään epäonnistuivat.

Huikean hintavan kampanjan toteutti kokoomuslainen Ukko Metsola. Suurin osa äänestäjistä ei vieläkään tiedä, kuka kyseinen liituraitaherra mahtaa oikein olla. Mainonta tihkui mahtipontisuutta. Hänestä luotiin valtiomiehen kuvaa. Jossakin asetelmassa Metsola poseerasi mikrofonirykelmän edessä ikään kuin hän olisi Saksan liittokansleri tai Yhdysvaltain presidentti tai jotakin muuta poikkeuksellisen komeaa ja nerokasta.

Eurovaaleissa porisi juppimaisuuden pata. Useat muotoseikallisesti pätevät mutta elämänkokemuksellisesti huikean ohuet kandidaatit uskottelivat pärjäävänsä rahan ja mainostoimistojen mahdilla. Ilmiö oli erityisen näkyvä pääkaupunkiseudun tarjokkaissa.

Näin helposti kampanjat eivät onneksi edenneet maaliin. Äänestäjillä on, puolueisiin katsomatta, tervettä järkeä tallella, vaikka väliin tätä on epäilty.

Jos vaalit muodostuvat silkaksi rahanvallan paraatiksi, kansanvalta kadottaa aidointa olemustaan ja osallistuminen alenee. Palattaisiin 2000 -luvun menetelmillä runsaan sadan vuoden takaisiin sääty-yhteiskunnan käytänteisiin. Niissä rahvaalla oli ainoastaan työntekemisen oikeus ja alamaisuuden nöyrä velvoittavuus. Perusteita kampanjoinnin rahalliseen rajoittamiseen ei silti löydy. Tämän eurovaalin tulos vakuuttavasti osoittaa.

Keski-Suomelle jäi nälkä omaan europarlamentaarikkoon

Keskisuomalaisille jäi nälkä omaan europarlamentaarikkoon. Sosiaalidemokraattien professori Kalevi Olin oli alueen ääniharava. Häneltä puuttui valtakunnallinen tunnettuus ja karismaattisuus, jotka olisivat varmistaneet voiton.

Keskisuomalaiset ovat tukeneet menneissä vaaleissa välisuomalaisia ehdokkaita. Eteläpohjalainen Kyösti Virrankoski, miksipä ei myös Anneli Jäätteenmäki, pohjoissavolainen Mirja Ryynänen ja pohjoiskarjalainen Riitta Myller ovat olleet keskisuomalaisten omikseen mieltämiä parlamentaarikkoja.

Väli-Suomen sanomalehdet esiintyivät kilvoittelussa talkoohenkisesti. Katsottiin, ketkä voivat menestyä. Toteutettiin moniarvoista työnjakoa. Ilman tätä Väli-Suomen eurovoima ei olisi ollut niin ponteva kuin se on ollut.

Nyt vain Pohjois-Savon Riikka Manner edustaa selvästi Väli-Suomea. Anneli Jäätteenmäki lienee laskettava valtakunnalliseksi hahmoksi, vaikka lapualaiset juuret pysyvät hänessä.

Keskisuomalaisella ehdokkaalla on mahdollisuus voittoon, kun hän on riittävän arvostettu ja jos hän saa kotimaakunnasta riittävän peruskannatuksen. Oman puolueen rivien on oltava kunnossa. Ja alueen ulkopuolelta on löydyttävä tukea. Katse kääntyy lähimaakuntiin. Selvältä tuntuu, että johtavan sanomalehden sietää reilusti sympatiseerata vankkaa kandidaattia, vaikka hän ei sattuisi olemaan kokoomuslainen.

Keskisuomalainen europarlamentaarikko vahvistaisi omanarvontunnetta. Keski-Suomen menestys ei suinkaan kiikasta yhdestä parlamentaarikosta, mutta miksi myönteistä julkikuvaa ei kuorrutettaisi omalla miehellä tai naisella Euroopan mantereen kansanvallan pyhätössä, kun lukuisat maakunnat ovat jo tähän yltäneet? Kyseessä voisi olla yhdistävä ja maakuntien yhteistyötä lujittava hanke.

Ketkä kuuluvat voittajasarjaan viiden vuoden kuluttua?

Nyt ajateltuna keskustalainen elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen olisi paras mahdollinen voima europarlamenttiin vuonna 2014. Hän kokoaisi rivejä niin kotiseudulla kuin naapurustoissa. Ymmärrettävästi hän ei nyt suostunut ehdolle, kun isänmaata ja Keski-Suomea voi palvella tuloksellisimmin valtioneuvoston jäsenenä.

Kokoomuksen Henna Virkkunen omaisi samoja saumoja kuin Mauri Pekkarinen. Jos ura kotimaan politiikassa sujuu Virkkusella, hän tuskin on ensi eurovaaleissa halullinen Brysseliin. Tosin europarlamentti ei ole enää laskettelupaikka, vaan sieltä voidaan palata Suomeen isoihin tehtäviin niin kuin Alexander Stubb ja Paavo Väyrynen.

Sosiaalidemokraateilla ainoastaan kansanedustaja Susanna Huovinen saattaisi kyetä voitollisuuteen.

Näkymä on tämä juuri tällä hetkellä. Viisi vuotta on pitkä rupeama. Vaihtoehdot elävät. Tärkeää on, että ajatus keskisuomalaisesta europarlamentaarikosta jää kytemään ja idea viedään maaliin seuraavalla kerralla. Tämä on haaste maakunnan puolueille, avainihmisille ja yhteisöille.

Ja lopuksi vaalirahalausuma: MTV3:n kertomukset viime eduskuntavaalien rahoituksesta eivät ole järisyttäviä. Lakien mukaan on toimittu. Jos kaikki kuurnitaan viimeisen päälle, paljastettavaa löytyy aivan ilmeisesti joka suunnalta, yllättäviltäkin. Puolueiden sietää olla tarkkoja kumppaniensa valinnassa. Rahoittajien nuhteettomuus on arvokasta, oli kyseessä rahaa antava yksityinen ihminen, yhteisö tai yritys. Tämä hyve unohdettiin eduskuntavaaleissa.