Rikos kannattaa romaaneissa

Suomalaista rikoskirjallisuutta on ollut sata vuotta. Lajityypin vanhetessa myös kirjojen sivumäärä on kasvanut. Dekkarit porskuttavat myös myyntitilastoissa. Kotimaisen rikoskirjallisuuden näyttely esillä Sysmässä elokuun loppuun saakka.

Kari Piitulaisen käsissä on kulunut yksi jos toinenkin rikoskirja vuosien varrella. Tässä Lauri Sauramon teos Pyhäsaaren arvoitus vuodelta 1917. Kuva: YLE Lahti

Sysmän entinen kunnankamreeri Kari Piitulainen on vannoutunut rikoskirjallisuuden ystävä. Hän on niin vihkiytynyt harrastaja, että luennoi aiheesta ja on koonnut useammankin näyttelyn aiheesta. Satavuotias kirjallisuuden laji on miehelle sydämen asia.

Piitulainen kertoo, että suomalaisella rikoskirjallisuudella on satavuotiset perinteet. Alan markkinoita hallitsi viime vuosisadan alkuvuosina anglosaksinen ja ranskalainen käännöskirjallisuus. Ensimmäinen kotimainen kirjailija oli Rudolf Richard Ruth.

1910- ja 1920-lukujen suuret yhteiskunnalliset muutokset vaikuttivat myös rikoskirjallisuuden kehitykseen, jatkaa Kari Piitulainen. Näitä aikoja hän pitää pioneerivuosina.

Vuonna 1939 Otava järjesti suuren pohjoismainen salapoliisiromaanikilpailun. Sen myötä Mika Waltari nousi myös rikoskirjailijoiden joukkoon, sillä kilpailun voitti Kuka murhasi rouva Skrofin?. Palmu-sarja sai alkunsa.

Vuonna 1939 ilmestyi Tauno Karilaan kirjoittama Nokinen jälki jota pidetään jopa Palmu-kirjoja parempana. Nämä kirjat ovat edelleen kotimaisen rikoskirjallisuuden parhaimmistoa Piitulaisen mielestä.

Sotavuosina suosittiin suomalaista

Kotimaisuus hallitsi kirjamarkkinoita aina 1940-luvun loppuvuosille saakka. Sota-aikana kanavat ulkomaille olivat poikki, joten käännöskirjallisuutta oli vaikea saada.

- Rikoskirjallisuutta tarvittiin myös propagandasyistä. Rikosromaanien tapahtumiin oli helppo sijoittaa kommunistiagentteja, desantteja, vakoilijoita ym. hämärämiehiä. Kun nykyisin lukee sotavuosina ilmestyneitä kirjoja, niistä saa hyvän kuvan sen aikaisista olosuhteista, valottaa Piitulainen.

Susikoski

Mauri Sariola on Kari Piitulaiselle erityinen rikoskirjailija. Piitulainen on Sariola-seuran perustajajäsen. Mauri Sariolan ensimmäinen teos ilmestyi 1950-luvun puolivälissä.

- Aluksi kirjoitustahti oli maltillista ja kirjat saivat arvostelijoilta myönteistä kritiikkiä. Kun tuotanto kasvoi, myös kirjojen taso laski ja kritiikki oli sen mukaista. Siksi Sariola kirjoitti kriitikkoja hämätäkseen Esko Laukon salanimellä.

Mauri Sariola hallitsi pitkään kotimaisia rikoskirjamarkkinoita, vuosikausiin hänellä ei ollut merkittäviä kilpailijoita.

Harjunpää

1970-luvulla nousi lopulta rikoskirjallisuuteen uusi nimi, kun 1975 poliisi Matti Yrjänä Joensuu voitti rikosromaanikilpailun kirjallaan Väkivallan virkamies. Joensuu kirjoitti useita Timo Harjunpää –nimisestä poliisimiehestä kertovia romaaneja. Harjunpää-kirjoista on tehty myös monia filmatisointeja ja niitä on käännetty monille kielille.

Naisetkin ovat kirjoittaneet dekkareita - sana, jota Kari Piitulainen ei halua käyttää. Jo 60-luvulla julkaisseella Pirkko Arhipalla (Syynimaa) on Sysmään yhteys 70-luvulta, kun hän asui paikkakunnalla muutamia vuosia. Vuonna 2005 Pirkko Arhippa sai ensimmäisenä Hornanlinna-palkinnon pitkäaikaisesta kirjallisesta toiminnastaan.

- Arhippa on puuttunut kirjoissaan yhteiskunnallisiin kysymyksiin, mm. ympäristönsuojeluun, puolue- ja asuntopolitiikkaan, kertoo Piitulainen.

- Häneltä ilmestyi vuonna 2006 Sysmän kirjakyläpäiviin sijoittuva Kyyn punainen maito.

Maria Kallio

Tämänhetkisistä dekkaristeista Kari Piitulainen nostaa naiskirjailijoista tunnetuimmaksi Leena Lehtolaisen, jonka kirjoja hän kuvaa perinteisiksi. Niissä tapahtuu rikos, joka selvitetään.

”Sysmän Susikoski” mainitsee naisista myös mm. Outi Pakkasen ja Sirpa Tabet’n. Julkaisevia rikoksista kirjoittavia naisia on paljon.

Dekkarilla menee hyvin

Kustantajat julkaisevat rikoskirjallisuutta paljon ja se myy. Kirjallisuuden lajina sen arvostus on kasvanut. Nimet Ilkka Remes, Reijo Mäki, Harri Nykänen, Seppo Jokinen, Matti Rönkä ja Leena Lehtolainen ovat paitsi rikoskirjailijoita, myös erittäin myytyjä kirjailijoita.

Rikoskirjallisuus on raaistunut amerikkalaiseen tapaan, mutta toisaalta dekkareissa on vahvaa paikallisväriä mm. Pohjanmaalta, Rovaniemeltä, Hämeenlinnasta, Turusta ja Tampereelta entisen Helsinki-keskeisyyden sijaan, Piitulainen iloitsee.

Lukijoita ilahduttanee myös se, etteivät kirjoissa sivut enää lopu kesken. Kun sata vuotta sitten dekkarin sivumäärä oli alle sata, on se nyt jo 300-400.

Sata vuotta kotimaista rikoskirjallisuutta -näyttely Sysmässä, Markkalan päädyn kirppiksellä 29. elokuuta saakka.

Lähde: Kari Piitulaisen alustus aiheesta