Kirja-arvio: J. Pekka Mäkelän Muurahaispuu

J. Pekka Mäkelän romaani Muurahaispuu on taitavasti kirjoitettu tarina ihmisen menneisyydestä ja siitä miten menneisyys, kuviteltu tai todellinen, vaikuttaa ihmisen elämään, kirjoittaa Juha Pikkarainen kirja-arviossaan.

J. Pekka Mäkelä
Like Kustannus

Olen näissä kirjakammini pakinoissa monesti puhunut siitä, miten me itse kukin saatamme jälkikäteen ja tietoisesti luoda itsellemme ja läheisillemme erilaisen menneisyyden mitä todellisuudessa on tapahtunut. Saatamme unohtaa tarkoituksella oikeita menneisyyden henkilöitä ja vastaavasti korostaa toisten tekemisiä tai siirtää unohdettujen henkilöiden tekemisiä toisten tekemiksi. Näinhän toimii oikeasti kirjailijakin kirjoittaessaan fiktiivistä tekstiä. Hän rakentaa romaanin tai novellin todellisuuden omasta päästään käyttäen materiaalina kaikkea mahdollista.

Oman kuvitellun menneisyyden takia voimme kertoa totena vaikkapa lapsillemme jotakin aivan muuta kuin todellisuudessa on tapahtunut. Kyse ei mielestäni ole tietoisesta valehtelemisesta vaan siitä, että itsekkin alamme oikeasti uskoa kuvittelemamme todeksi. Ihmisen muisti on siitä erikoinen kapistus, että sitä voimme itse manipuloida joko tietoisesti tai tietämättämme. Jos kokemamme asiat ovat rankkoja tai epämiellyttäviä, manipuloimme ne paremmin itsellemme sopiviksi ja näin suojelemme itseämme. Tämän takia muistitieto ei yksin riitä historian tapahtumien todistajaksi, vaikka kuinka toista väittäisimme.

J. Pekka Mäkelän tuoreessa romaanissa nimeltään Muurahaispuu romaanin päähenkilö tekee kesän kestävän aikamatkan omaan ja sukunsa menneisyyteen. Muurahaispuun on kustantanut Like. Tänä vuonna 50 vuotta täyttävä helsinkiläinen J. Pekka Mäkelä on paitsi kirjailija myös suomentaja ja muusikko. Muurahaispuun lisäksi hän on julkaissut tähän mennessä neljä tieteisromaania ja musiikin äänittämisen tietokirjan nimeltään Oma studio.

Viisikymppinen Kari Lännenheimo palaa vuosikymmenien jälkeen lapsuudenkotiinsa Kontulaan. Hänen äitinsä on kuollut MS-tautiin 1990-luvun lopulla. Isä sairastui vähän myöhemmin muistisairauteen ja makaa nyt Laakson sairaalassa kommunikoimatta mitenkään ympäristönsä kanssa. Kotiin Kontulaan hänellä ei ole enää paluuta. Kari itse on lähdössä syksyllä Brysseliin EU-virkamieheksi ja hänellä on koko kesä aikaa tyhjentää lapsuudenkotinsa myyntikuntoon. Vähitellen tyhjentäessään lapsuudenkotia ja sen ullakkovarastoa Kari Lännenheimo tekee matkaa omaan lapsuuteensa. Oma lapsuus ja nuoruus elettiin samassa asunnossa mutta erilaisissa maisemissa. Reilussa kolmessakymmenessä vuodessa puut ovat kasvaneet, vanhaa on purettu ja uutta rakennettu.

Kun perheen tavaroiden ja papereiden penkominen ja hävittäminen alkaa ahdistaa, lähtee Kari usein kävelylle. Mennyt lapsuus ja nuoruus herää henkiin, vaikka lähitienoon metsiin on rakennettu uusia lähioitä. Vanhoja leikkipaikkoja kuitenkin yhä löytyy. Lapsuudenmuistoja elävöittää vielä se, että samaan taloon, pari kerrosta ylemmäs, on muuttanut muuan läheinen lapsuudenystävä nimeltään Iiris.

Romaanin lukijalle selviää, että Karin isä on ollut melkoinen kotityranni, joka on vaatinut lapsiltaan paljon. Vanhimmasta tyttärestä Maijusta piti tulla huippuviulisti mutta kuulosairaus katkaisi uran ja tytär lähti kotoa jo 16-vuotiaana. Karista piti tulla huippumatemaatikko mutta tusinatohtorina Karikin petti isänsä toiveet. Perheen kolmas lapsi Sini oli isälle pelkkää ilmaa, koska hänellä ei ollut erityisiä lahjoja.

Tyhjentäessään lapsuudenkotia Kari pohtii miksi isä oli niin ankara ja ehdoton? Miksi tämä oli rakentanut omasta isästään, ratsuväen majurista, lähes jumalaisen hahmon, vaikkei oikeasti edes tuntenut tätä? Karin isoisä oli kuollut sodan loppuvaiheissa Karin isän ollessa pikkupoika. Vanhoista papereista ja säilyneistä valokuvista selviää myös se, että Karin isoisän Oscar-veli asui pitkään samassa talossa Karin perheen kanssa. Häntä ei kuitenkaan ollut olemassakaan Karin isälle ja Karin perheelle. Minkä takia, Kari ihmettelee? Pesänselvityksessä tulee ilmi monta aikaisemmin tuntematonta asiaa, eivätkä kaikki arvoitukset edes ratkea. Omaan ja perheensä menneisyyteen uppoutuminen on niin voimakas kokemus, että myös Karin unimaailma sekottuu. Hänelle tulee sellainen tunne, että voi uniensa kautta ohjailla kerrostalon muiden ihmisten elämää. Vähän samalla tavalla kuin hänen isänsä on ohjaillut ja rakentanut omaa menneisyyttään.

J. Pekka Mäkelän romaani Muurahaispuu on taitavasti kirjoitettu tarina ihmisen menneisyydestä ja siitä miten menneisyys, kuviteltu tai todellinen, vaikuttaa ihmisen elämään. Vaikka Mäkelä on sekoittanut romaaniinsa aineksia tieteiskirjallisuudesta, mistä minä en pidä, on Muurahaispuu hienosti rakennettu ja vahva lukukokemus. Kertomuksen kaari kestää kirjan loppuun saakka. Kenties joku kirjan lukija alkaa miettiä, onkohan minulle kerrottu omasta menneisyysestäni kaikki sillä tavalla kuin asiat oikeasti ovat tapahtuneet? Hän saattaa innostua ja ajatella: otanpa asiasta selvää.

Lähteet: Yle Lappi / Juha Pikkarainen