Muotoilupääkaupunkivuosi keräsi huomion jo ennakkoon

Muotoilussa ja arkkitehtuurissa pinnalla vuonna 2010 olivat ekologisuus ja useat museohankkeet. Uuden suunnittelun lisäksi suojeltiin ja remontoitiin vanhaa. Eniten keskustelua syntyi kuitenkin Helsingin World Design Capital 2012 -valinnan ympärille.

kulttuuri
Helsingin luminen tuomiokirkko alaviistosta nähtynä, edessä Helsinki Design Capital -logo

Loppuvuodesta 2009 selvisi, että Helsinki on vuonna 2012 maailman muotoilupääkaupunki. Uutinen herätti toiveet saada vihdoin myös kunnollinen muotoilumuseo Helsinkiin.

Maailmalla muotoilustaan ja arkkitehtuuristaan tunnetussa Suomessa ei ole alojen kunnollisia näyttelytiloja. Muotoilu- ja arkkitehtuurimuseo toimivat samalla tontilla kouluiksi rakennetuissa vanhoissa kivilinnoissa ja kärsivät kroonisesta tilapulasta. Designmuseon ja Rakennustaiteen museon yhdistävä uudisrakennus on ollut suunnitteilla 1980-luvun lopulta.

Tammikuussa kulttuuriministeri Stefan Wallin näytti vihreää valoa museosuunnitelmalle. Muotoilun ja arkkitehtuurin vaikuttajat, kuten akateemikot Vuokko Nurmesniemi ja Juha Leiviskä, perustivat tukiyhdistyksen ajamaan uudisrakennusta. Valtiovarainministeriöstä ei kuitenkaan herunut rahaa hankkeeseen.

Sisustusarkkitehti Ilkka Suppasen mielestä Helsinkiin tarvittaisiin kunnollinen muotoilukeskus. Keskuksen ei tarvitsisi välttämättä olla valtion pyörittämä, vaan mallia voitaisiin ottaa vaikka Milanosta.

– Milanossa yritykset ovat ottaneen osittain kulttuurityön roolin. Se on bisnestä, keino esitellä omaa designia. Minusta luonnollinen tapa toimia olisi ottaa mukaan ihmisiä ja yrityksiä, jotka hyötyvät suomalaisen designin esiintuomisesta, ideoi Suppanen.

Muotoilumuseoita kuin sieniä sateella

Muotoiluntuntija Kaj Kalin arvioi Kultakuumeen lähetyksessä elokuussa, että Helsingin Punavuoressa sijaitsevien suunnittelumuseoiden uudisrakennuksen vastatuuli johtuu museoiden näyttelypolitiikasta. Hänen mielestään kumpikaan museo ei ole onnistunut tekemään kymmenen viime vuoden aikana tarpeeksi mielenkiintoisia näyttelyitä.

Kalinin mielestä suunnittelua voisi New Yorkin modernin taiteen museon MoMan tapaan esitellä myös nykytaiteen museossa Kiasmassa. Hän sanoo ihmetelleensä Kiasman avaamisesta lähtien, miksi siellä ei ole esitelty nykymuotoilun ja nykyarkkitehtuurin kiinnostavimpia projekteja.

Designmuseon ja Rakennustaiteen museon välisen uudisrakennuksen lisäksi vuonna 2010 esillä oli kolme muuta muotoilumuseohanketta pääkaupunkiseudulle.

Alvar Aalto -säätiö ilmoitti etsivänsä tiloja säätiön Jyväskylässä olevien kokoelmien esittelemiseksi Helsingissä. Alkuperäisenä tavoitteena oli saada käyttöön Helsingin ydinkeskustassa sijaitseva Alvar Aallon suunnittelema Rautatalo, jonka marmoripihan säätiö olisi palauttanut alkuperäiseen kahvilakäyttöön. Loppuvuodesta Alvar Aalto -säätiöstä kerrottiin, että Rautatalosta oli luovuttu ja säätiö etsi muita tiloja.

Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen puolestaan esitti alkuvuodesta, että Töölönlahdelle rakennettaisiin maanalainen designkeskus, jossa olisi näyttelytiloja puolentoista Kiasman verran. Pajunen kertoi alustavissa keskusteluissa ehdotetun, että museotilaan voitaisiin sijoittaa esimerkiksi Designmuseo, Kiasman laajennus tai Helsingin kaupungin taidemuseo. Hanke tulee uudestaan käsittelyyn alkuvuodesta 2011.

Neljäs pääkaupunkiseudulle työn alla oleva muotoilumuseohanke on Espoon nykytaiteen museon Emman viereen kaavailtu Wirkkala-akatemia. Sen toiminta pohjautuisi Wirkkala-Bryk-säätiön ja Kyösti Kakkosen kokoelmiin.

Mitäs tehtäisiin vuonna 2012?

Muotoilumaailmaa vuoden aikana eniten puhuttanut asia oli Helsingin muotoilupääkaupunkihanke. Vuonna 2012 Helsinki sekä Espoo, Vantaa, Kauniainen ja Lahti ovat maailman kolmas World Design Capital. Aiheesta puhuttiin valtavasti, mutta Ilkka Suppaselle jäi epäselväksi, mitä vuoden aikana on tapahtumassa ja miksi.

– Me olemme kaikki ihan hirveän innostuneita siitä, minäkin. Mutta onko tässä nyt tulossa vain isot bileet? Olisin tosi iloinen, jos joku kertoisi Design Capitalin idean ja konseptin, sanoo Suppanen

Toukokuussa World Design Capital Helsinki 2012 kyseli asukkaiden ajatuksia siitä, mitä he odottivat muotoilupääkaupunkivuodelta. Päivässä saatiin yli 3 000 ehdotusta.

World Design Capital Helsinki 2012 -hankkeen johtajan Pekka Timosen mukaan ideoita kerättiin kahdesta syystä. Toisaalta saatiin tietoa ihmisten odotuksista ja siitä, millaisena ihmiset näkevät muotoilun roolin elämässään. Toisaalta päivä toi pohdittaviksi konkreettisia ehdotuksia.

– Vesikaupunki Lahdessa esimerkiksi selvitetään, miten kaduille saataisiin ilmaisia vesipisteitä Rooman tapaan, paljastaa Timonen.

Muotoilupääkaupunki ei itse toteuta hankkeita, vaan se ohjaa kiinnostavat ajatukset eteenpäin. Pekka Timosesta on ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka eri hallinnonaloilla on ensimmäistä kertaa mietitty, miten muotoilu liittyy niiden toimintaan.

– Ajatus kulkee aika nopeasti siihen, että muotoilullahan on paljonkin tekemistä meidän kanssamme. Ja seuraava kysymys on: miksi emme ole tehneet sitä?

Valtio tukee WDC2010 Helsinki -hanketta viidellä miljoonalla eurolla, samoin mukana olevat kaupungit. Loppuvuodesta julkistettiin ensimmäiset yritysyhteistyösopimukset, joiden yhteisarvo oli noin 2,5 miljoonaa euroa.

Eero Saarinen piilotti rahvaan portaat

Vuoden aikana ei pelkästään suunniteltu uutta, vaan myös suojeltiin vanhaa. Alvar Aallon suunnittelema kiistelty Stora Enson pääkonttori Helsingin Katajanokalla suojeltiin, ja puhetta oli Helsingin olympiastadionin palauttamisesta alkuperäiseen 1930-luvun asuunsa.

Kuopion torilla sijaitsevan kalahallin kohtalosta käytiin tiukkaa keskustelua, Suomen kotiseutuliitto oli huolissaan kulttuuriympäristöä tuhoavasta uudisrakentamisesta, ja Museovirasto uudisti listan valtakunnallisesti merkittävistä kulttuuriympäristöistä. Listalle kuuluu nyt myös uutta, sodanjälkeistä rakennusperintöä. Mukana on muun muassa Tampereen Hervannan punatiilinen liikekeskus.

Helsingin keskustassa sijaitsevassa Svenska teaternissa aloitettiin sen historian suurin saneeraus. Niin rakennus- kuin teatteritekniikkakin ovat vanhentuneet 70 vuodessa. Useita historiallisia kerrostumia sisältävän rakennuksen saneeraaminen on suuri hanke.

Saneerauksen yhteydessä talosta paljastuivat "rahvaan portaat". Arkkitehti Stefan Ahlman kertoi, että ne rakennettiin osaksi teatteria 1860-luvulla, mutta arkkitehti Eero Saarisen saneeraus purki suurimman osan vanhasta.

– Kellarin yleisö-wc:n tiloihin jäi kuitenkin jälkiä rahvaan omista ulkoportaista suoraan kolmannelle parvelle, kertoi Ahlman.

Svenska Teaternin aikoinaan saneeranneen Eero Saarisen syntymästä tuli vuonna 2010 kuluneeksi sata vuotta. Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyttä Saarista juhlistettiin Yhdysvalloissa vuoden aikana monin tavoin.

St. Louisissa huolestuttiin Saarisen suunnitteleman kuuluisan kaaren kunnosta. Paikallinen lehti uutisoi elokuussa, että 45 vuotta vanhassa muistomerkissä oli merkkejä lahoamisesta, ruostumisesta ja pinnan haalistumisesta. Oman värinsä Saaris-keskusteluun toi väite, että Saarinen olisi työskennellyt toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain sotilastiedustelupalvelussa.

Vihreät tuulet puhalsivat

Ekologisuus on vuonna 2010 tapetilla niin muotoilussa kuin arkkitehtuurissa. Loppuvuodesta konkariarkkitehdit Panu Kaila ja Bruno Erat jyrähtivät Radion kulttuuriuutisissa, että Suomi on eko- ja puurakentamisen takapajula. He ihmettelivät, miksi vasta hiljakseen heräilevässä suomalaisessa ekorakentamisessa ei oteta oppia perinnerakentamisesta.

Suomalaisen ekorakentamisen pioneeri Bruno Erat muistutti, että varsinkin täällä pohjoisessa ilmastolla on hyvin suuri merkitys.

–Tulisi tehdä taloja, jotka pystyvät hyödyntämään aurinkoa ja luonnonvaloa ja torjumaan tuulen ja sateen jäähdyttävää vaikutusta. Meillä pitäisi taas ymmärtää, että Suomessa talojen tulisi suojata itse itsensä, vetosi Erat.

Panu Kailan mielestä perinteisiä menetelmiä ei haluta hyödyntää ekorakentamisessa kaupallisista syistä. Rakentaminen on suuri bisnes, jossa pyörii paljon rahaa. Uusien innovaatioiden avulla voi tehdä suuria voittoja. Perinteisellä rakentamisella puolestaan ei rikastuta, totesi Kaila.

Huhtikuussa Kailalle myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon elämäntyöstään rakennuskulttuurin alalla.

Aalto-yliopiston teknillisen korkeakoulun opiskelijat puolestaan rakensivat tekniikkaa hyödyntävän nollaenergiatalon, jolla he kilpailivat opiskelijoiden arkkitehtuurikisassa Espanjassa. Nollaenergiatalo on talo, joka tuottaa vuositasolla kaiken sen energian mitä se käyttääkin.

Opiskelijoiden tekemän talon katolle sijoitetut aurinkopaneelit kehittävät sähköä sekä lämmitykseen että elektroniikan tarpeisiin. Kesällä talo kerää sähköä talteen talven varalle.

Suomalaisopiskelijoiden talo oli tuli Espanjassa viidenneksi. Kotimaassa sille myönnettiin loppuvuodesta Puupalkinto 2010.

Ekoteko voikin olla harhaa

Ekologisuus on suunnittelijoille haastava asia, sillä uutta tietoa tulee koko ajan. Sisustusarkkitehti Ilkka Suppanen huomauttaa, että useasti kuvittelee tekevänsä ekotekoa mutta huomaakin tekevänsä ympäristökatastrofia. Esimerkkinä hän mainitsee maatuvat muovikassit.

–-Jos on muovista valmistettu muovikassi, joka hajoaa luontoon, niin jonnekin se muovi menee. Ja todennäköisesti luonnon kiertokulussa se päätyy ihmiseen, pohtii Suppanen.

Suppanen epäilee, että usein ekologisuuden nimissä tehdyt suunnittelupäätökset ovatkin pohjimmiltaan esteettisiä.

Myös maailmankuulu valaisinsuunnittelija Ingo Maurer varoitteli ekologisuuden liiasta korostamisesta muotoilussa. Maurerin mielestä ekologisuuden varjolla usein unohdetaan valon merkitys ihmiselle. Muun muassa siivekkäästä Lucellino-hehkulampustaan tunnettu Maurer kokosi Habitare-messujen Ecodesign-näyttelyn. Yli sadan muotoilijan suunnittelemissa valaisimissa näkyi, miten haasteellista ekologisuus suunnittelussa on.

– Ekologisuutta käytetään tekosyynä, ja unohdetaan, mitä valo tekee ihmisen hyvinvoinnille. Ja se tekee paljon. Useiden valaisimien valonlähde on huonosti ajateltu, Maurer kommentoi näyttelyvalaisimia.

Monet muotoilijat olivat valinneet valonlähteeksi led-lampun. Vähän energiaa kuluttava led on tällä hetkellä suunnittelijoiden suosiossa, mutta monet ihmiset kokevat sen valon kylmäksi.

Myös Suomen Shanghain maailmannäyttelypaviljongissa Kirnussa oli otettu huomioon ekologisuus.

Helsinkiläisen arkkitehtitoimiston JKMM Arkkitehtien suunnitteleman paviljongin materiaalivalinnoissa pyrittiin mahdollisimman vähäiseen ympäristökuoritukseen. Kirnu myös suunniteltiin niin, että se on purettavissa ja koottavissa uudelleen. Rakennus kiinnosti maailmannäyttelyvieraita, sillä siinä vieraili maailmannäyttelyn aikana noin 5,7 miljoonaa ihmistä.

Millaista on hyvä elämä kaupungissa?

Syyskuussa Helsinkiin kokoontui Sitran kutsumina yli sata eri alojen ammattilaista ympäri maailmaa pohtimaan, miten muotoilumenetelmillä voitaisiin vastata sellaisiin globaaleihin haasteisiin kuten ikääntyminen, kestävä rakentaminen ja koulutus.

Sitran Strategisen designin johtaja Marco Steinberg muistutti, että kaikki kyseiset haasteet koostuvat useista pienemmistä erillisistä haasteista.

– Meillä ei oikein ole käsitystä siitä, miten ongelmat liittyvät toisiinsa. Me panostamme liikaa yksittäisiin pieniin toimenpiteisiin ilman että ymmärrämme, mitä kokonaisuutta se rakentaa. Designilla on kyky nähdä erilaisia asioita ja miten ne mahdollisesti liittyvät toisiinsa, sanoi Steinberg.

Esimerkkinä hän kertoi, kuinka eräässä tanskalaiskaupungissa oltiin jo aloittamassa uuden uimahallin rakentamista, kunnes huomattiin, että vanhan hallin kävijämäärien lasku johtui muuttuneesta linja-autoaikataulusta. Ihmiset eivät enää päässeet uimahalliin.

Ilkka Suppasen mielestä länsimaissa voitaisiin ottaa mallia kehitysmaista ja muista kulttuureista, joissa ei kuluteta paljon. Net ovat jo pitkään kehittäneet malleja, joilla voidaan tulla toimeen mahdollisimman vähällä. Se olisi hänen mielestään tärkeämpää kuin koettaa teknologian avulla ratkaista, miten voimme jatkaa nykyistä elämäntapaamme.

Suppanen kertoo projektista nimeltä Treasure Hill. Taiwanin sodan veteraanit, joille ei ollut enää työtä armeijassa, ottivat haltuunsa osan kaupungista ja rakensivat sinne oman slummin kaltaisen kaupunkinsa. Alueen pienuudesta johtuen sotilaat joutuivat rakentamaan asunnot päällekkäin. Tämän kaupunkirakenteen vuoksi syntynyt sosiaalinen kontrolli ja viihtyisyys pitivät huolen siitä, että paikka pysyi siistinä ja turvallisena. Kaupunki myös käytti hyvin vähän energiaa.

Perinteisemmästä kaupunkisuunnittelusta kävi Kultakuumeessa puhumassa arkkitehti Laura Uimonen, joka väitteli taiteesta osana kaupunkisuunnittelua. Uimosen mukaan taide ei ole erillinen osa kaupunkikuvaa, vaan se pitäisi nähdä yhteistyönä, johon osallistuvat taiteilijan lisäksi suunnittelijoiden joukko, rakennuttajat ja myös loppukäyttäjät. Onnistuneena esimerkkinä hän mainitsi Helsingin Arabianrannan.

– Siellä on runsas joukko taiteilijoita saatu mukaan varsin varhain. Se alkaa tuottaa omaa kerrostaan kaupunkitilaan, ja taiteesta on tullut osa alueen identiteettiä, sanoo Uimonen.

Lasin massatuotanto hiipui Suomesta

Siinä missä vuoden aikana puhuttiin paljon uudesta palvelumuotoilusta, olivat toiset alat tulossa tiensä päähän. Suomalaisen lasin massatuotanto eli lopun aikoja. Korkean kustannusrakenteen vuoksi Suomessa ei ole enää mahdollisuuksia lasin halpaan massatuotantoon. Lisäksi tölkit ovat vallanneet markkinat pakkauslasilta.

Lasitehtaita toimii Suomessa enää kaksi, Iittala ja Muurla. Lasialan koulutus taas on lisääntynyt huimasti, joten harva ammattilainen elää pelkästään lasimuotoilulla. Lasinvalmistus on siirtynyt tehtaista studioihin.

Lasistudioita on nelisenkymmentä. Niissäkään ei eletä pelkällä taidelasin valmistuksella. Pieninä sarjoina valmistettavat lasit, maljakot ja erilaiset vadit ovat taiteen ja käyttölasin välimuotoja.

Suomen lasimuseon intendentin Kaisa Koiviston mukaan monet suomalaiset lasimuotoilijat ovat myös yrittäneet ulkomaille, mutta harvat ovat siinä onnistuneet. Ulkomaisille valmistajille suunnittelevat tällä hetkellä ainakin Harri Koskinen, Mikko Laakkonen, Anu Penttinen, Markku Salo ja Oiva Toikka.

Paakkanen kehotti panostamaan nuoriin

Yritysneuvos Kirsti Paakkanen sanoi kesällä Radion kulttuuriuutisille, että suomalaisilta yrityksiltä puuttuu rohkeutta uuden suunnittelussa. Lamassa luotetaan vanhoihin tekijöihin, vaikka pitäisi panostaa uusiin lahjakkuuksiin, Paakkanen moitti.Hänen mielestään asiat tehdään liian varman päälle.

– Olen aina rakastanut ennakkoluulottomasta nuoresta löytyvää tuoreutta. Nuoret ovat suuria mahdollisuuksia, Paakkanen hehkutti.

Rohkeus voi tuoda uutta näkemystä ja ennakkoluulottomuutta yrityksen koko toimintaan. Marimekko nousi maineeseen 1950-luvulla nuorten suunnittelijoiden, kuten Vuokko Nurmesniemen ja Maija Isolan, ansiosta. Armi Ratian esimerkki kehotti myös Paakkasta tukemaan nuoria suunnittelijoita hänen omistaessaan Marimekon. 1990-luvun puolivälissä Marimekossa aloittivat suunnittelijoina muun muassa Erja Hirvi ja Mika Piirainen.

Paakkasen mielestä koulutuksessa pitäisi kiinnittää enemmän huomiota nuorten henkiseen tukemiseen: opinnoissa pitäisi kehittää nuorten itsevarmuutta. Hänen mielestään ei pitäisi myöskään pelätä nuorten palkkauksesta aiheutuvia kustannuksia.

– Suomalaisten suurien lahjakkuuksien heikkoutena ja menestyksen esteenä on aina ollut uskalluksen puute. Rohkeus ja uskallus ovat hirvittävän tärkeitä, opasti Kirsti Paakkanen.

Muotoiluvuosi 2011

Vuonna 2011 on näkyvästi esillä Kaj Franck, jonka syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta. Teollisuustaiteen liitto Ornamo täyttää niin ikään sata vuotta. Sisustusarkkitehti Ilkka Suppanen kuitenkin epäilee, että huomion vie jälleen World Design Capital 2012 Helsinki.

Suppasesta on hienoa, että muotoilupääkaupunkivuosi saa paljon huomiota. Hän on kuitenkin miettinyt, onko se sittenkään tärkeä asia.

– Ovatko ne vain isot juhlat, joissa samoihin näyttelyihin ja tapahtumiin tekevät töitä samat ihmiset, ja samat ihmiset ovat katsomassa? Sillä on vain eri leima kuin aikaisemmin.

Suppasen mielestä sisäänpäin kääntymisen sijasta katse pitäisi kiinnittää maailmalle, jossa tapahtuu kaikkea koko ajan.Hänen mukaansa suomalaisen muotoilun ongelma on aina ollut se, ettei muotoilua saada vietyä ulkomaille. Nyt katse on kohdistettu jälleen Suomen sisälle, vaikka pitäisi katsoa ulospäin.

– Me emme ole maailman keskipiste, emmekä tule koskaan olemaankaan. Helsingin muotoilupääkaupunkivuosi voitaisiin järjestää jossain muualla.

Lähteet: Radion kulttuuriuutiset ja Kultakuume / Airikka Mannerkoski