Hetki toisessa todellisuudessa

Kulttuurikokemuksia voi löytää jopa omalta pihaltaan. Alkeellinen kokemus sävähdytti ja näytti, ettei kulttuuri ehkä sittenkään ole mikään kaukainen ja tavoittamaton asia arkisen elämän ulkopuolella.

Minun kulttuurini
Lumiukko
YLE

”Lunt satta”, sano turkulaine. Puhisen ja ähisen lumikola kourassa. Hiki valuu aluspaidan alla. Se on talvi nyt. Pitkän pakkasjakson jälkeen on koittanut suojakeli. Katolta putoaa lunta massoittain, ja on pakko hakea lapio avuksi pihatien tukkivan lumivyöryn taltuttamiseksi.

Huilailessani pyörittelen huvikseni lumimassasta lumipallon. Kylläpä suojalumi pakkautuukin kauniiksi palloksi. Mieleeni putkahtaa pähkähullu ajatus. Lasken pikkuisen pallon hankeen ja kierittelen siitä suurempaa. Kohta käsissäni on valtaisa pallontekele. Vieritän pallon pönöttämään pihantien suulle.

Kohta olen täydessä työntouhussa, rakentamassa täydellistä lumiukkoa. Vilkuilen katua molempiin suuntiin ja ajattelen kuinka naurettavalta puuhani täytyy näyttää. Olen valmis syöksymään nurkan taakse piiloon mahdollisten koirantaluttajien varalta. Tämä on nyt saatava valmiiksi.

Saan keskivartalon pyöriteltyä. Sitten taiteilen lumimassasta täydellisen pään ja lisään keskivartaloon pienet käden alut. Tässä vaiheessa olen jo täysin hurahtanut hommaani. Kipaisen hakemassa takasta hiilenpaloja silmiksi ja suuksi. Napit täytyy tietysti olla herran hienossa palttoossa.

Jotain puuttuu. Hmm.. pinkaisen takaisin sisälle kaivelemaan vanhoja asusteita. Löydän sopivat pipon ja kaulaliinan. Enää en myöskään välitä, vaikka sunnuntaikävelyllä olevat lapsiperheet tuijottavat touhuani mietteliäänä. Onneksi ohikulkijat eivät tiedä, että lapsukaiseni napsuttelee pleikkarin ohjainta huoneensa uumenissa.

Vielä rämmin lähimetsään riipimään koivusta herralle oksakädet. Taputtelen ja hion väsymättä lumiystäväni muhkeita muotoja. Vähän lisää sinne, vähän pois tuolta. Ja siinä hän on: lapsuuteni lumiukko, yhtä tuttuna ja ystävällisenä. Herään pikkuhiljaa transsista. Luomistyö tempaisi minut täydellisesti mukaansa toiseen todellisuuteen. Sainko maistaa pikkiriikkisen hetken taiteilijan todellisuutta?

Illalla ukko on saanut jo somisteeksi valolyhdynkin. Perhe on vuorotellen käynyt ihmettelemässä portinvahtia, ja herra on poseerannut jos jonkinlaisessa kuvakulmassa. Iltakävelijät pysähtyvät toviksi ukon viereen. En silti kerro kuin näin julkisesti, että sen ukon siihen portinpieleen rakensi äiti.

Lähteet: Sari Toivonen / YLE Turku