Yhtä lehteä lukiessa

Ykkösaamun kolumnisti Jertta Blomstedt paljastaa miksi nälkäinen kiinalainen sitoi rotan jalkaan narun.

Kotimaa

Aamulla pakkasta 18 astetta. Tuli uuneihin kuuden jälkeen. Vasen polvi tuntuu turpoavan jatkuvasta puiden kantamisesta, vaikka vedän ne pulkalla liiteristä kuistin eteen.

On käsittämätöntä miten paljon virheitä voi sisältyä noin 20 maalauksen luetteloon. Nimi on väärin, koko on väärin, tekotapa on väärin, numero on väärin. Ravaan rappusia edestakaisin mittanauha ja lyijykynä kädessä. Lopullinen luettelo on kaksi liuskaa, ei sitäkään.

Valitettavan monet aamut alkavat sillä, että tarvitaan valtakirjoja, sotuja, asiakasnumeroita, sopimuksia, perukirjoja. Että joku sanoo: " Tässä tilanteessa lakimiehemme edellyttävät..."

Kukaan ei neuvoja kaipaa, mutta itseäni soimaan siitä, että en joskus nuoruudessa tutustunut käytännön lakimieheen ja pysynyt tuttavana. On ankeata jos päivän ainoat naurut tulevat romaanin repliikeistä, kun kaksi tytärtä keskustelee vanhempiensa avioerosta.

Hyvä, että eivät ainakaan käytä juristeja, lakimiehet ovat loismaisia haaskalintuja, sanoo toinen. Sekoitat kahden epämiellyttävän lajin ominaisuuksia, vastaa asiallisempi sisko. Syöpäläisiä, tuhahtaa uhmakkaampi.

Pankaj Mishran kirjassa Buddhan jalanjäljillä Mishra ja Buddha muistuttavat, että kärsimys on se, joka kärsivällisesti odottaa sillä aikaa, kun ihminen on onnellinen, kunnes jokin muuttuu, joku epämiellyttävä tunkeutuu elämään. Maailma on jatkuvassa virtaavassa liikkeessä ja pysymätön.

Kuitit, laskut ja taloudelliset vaatimukset toteuttavat Buddhan näkemystä virtauksen suhteen, mutta ovat myös käsittämättömän pysyviä.

Aurinko oli laskenut ja tulet sammuneet uuneista, asetuin sohvalle tarkoituksena katsoa Audrey Hepburn-filmi. Olin 24 tuntia etuajassa. Sohvalla lojui New York Review of Books, joka edellisellä lukukerralla tuntui olleen tyhjää täynnä. No, ei nyt aivan niinkään, mutta en ollut jaksanut innostua.

Tosin John Lelyveldin arvio George Bushin elämäkerrasta oli jättänyt moneksi päiväksi pohdittavaa siitä, että ihmisen kyky valehdella itselleen on häkellyttävän kookas inhimillinen ominaisuus. Lelyveld tekee lukijoilleen sen palveluksen, että hän kertoo mitä Bush kertoo tietyistä tapahtumista ja luetteloi sen jälkeen, mitä muuta tapahtui.

Lelyveld epäilee, että tiettyjä asioita entinen presidentti Bush ei tajua vieläkään. Siitä suurimpana osoituksena on se, että hän on sallinut elämäkerran tekemisen ja julkaisun.

Kun en kerran saanut ihailla syöpään kuolleen Audrey Hepburnin kauneutta, luin Ahmed Rashidin artikkelin The Way Out of Afganistan. Sen luettuaan jää ihmettelemään onko Rashid itse otsikoinut tekstinsä tai onko otsikon tekijä lukenut tekstiä.

Afganistanin tilanne ylittää kaikki surrealistisen taiteen saavutukset. Rashid kuvaa ensin käytännön tilanteen, joka on paljon pöyristyttävämpi kuin mitä uutisia pinnallisesti seuraamalla on voinut käsittää. Artikkelinsa lopuksi Rashid luettelee 10 askeleen ohjelman, jolla rauhaa voisi lähestyä.

Jos aloittaa artikkelin lukemisen uudestaan alusta, saa melko selkeän käsityksen siitä, että näitä kymmentä askelta ei koskaan astuta tässä järjestyksessä, missään kohtuullisessa ajassa. Tietä Afganistanista ulos ei ole.

Siirryin suoraan seuraavaan artikkeliin, jossa Sue Halpern esittelee Oliver Saksin viimeisimmän kirjan The Mind's Eye, joka on kokoelma maailman kuuluisimman neurologin New Yorkerissa ilmestyneistä artikkeleista.

Halpern kehuu, että Sacks on pystynyt kehittämään lääketieteen alkeellisimmasta yksiköstä eli sairaskertomuksesta taiteen lajin ja näitä tarinoita kertoessaan hän on lisännyt tutkimuskohteeseensa eli aivoihin liittyvää mysteeriä, ei suinkaan vähentänyt aivojen salaperäisyyttä.

The Mind's Eye on kunnianosoitus aivojen kyvylle ylittää itse itsensä, sanoo Halpern. Yksi kirjan sairauskertomuksista on Sacksin oma. Vuonna 2006 Sacksin oikeasta silmästä löytyi syöpä. Sacksin kirjan olennaisinta asiaa ei kerrota sanomalla, sitä ei esitetä, vaan se eletään olemalla.

Seuraavaksi ohitin kymmenkunta artikkelia, jotka kaikki ovat tavalla tai toisella kiinnostavia, jos ei aiheensa, niin sitten sen vuoksi että ne on hyvin kirjoitettu. Seuraavaksi luin Venäjän uudesta aatelistosta, joka on tietenkin entisen KGB:n ja nykyisen FSB:n pönkittämä poliittinen ja taloudellinen eliitti.

Kirjan Venäjän uudesta aatelistosta ovat kirjoittaneet venäläiset tutkivat toimittajat Irina Borogan ja Andrei Soldatov, ja se on siis ilmestynyt englanniksi nimellä The New Nobility: The Restoration of Russia's Security State and the Enduring Legacy of the KGB.

Jos itäsuomalaisten pitäisi alkaa lukea venäjää ruotsin sijasta koulussa, olisi ehkä syytä saada tämä kirja myös suomeksi. WikiLeaksin vuodon mukaan nykyinen Venäjä on Yhdysvaltojen puolustusministerin näkemyksessä " oligarkia, jota salainen palvelu johtaa " ja siihen Boroganin ja Soldatovin teos vahvasti viittaa.

Tällä toimittaja-avioparilla on sivusto www.agentura.ru, (siirryt toiseen palveluun) jolla heihin voi tutustua. Kirjan New York of Booksissa esittelevä Amy Knight on kirjoittanut kylmästä sodasta, KGB:n historiasta ja toimittajien poliittisista murhista Venäjällä.

Lopulta päädyin siinä sohvallani Kiinaan. Perry Link esittelee New York Review of Books -lehdessä kaksi kiinalaista kirjaa. Molemmista on tulossa käännös englanniksi.

Such is This World (at)Sars.come on romaani ja se ilmestyy maaliskuussa ja Mubei on käännösvaiheessa. Mubei eli hautakivi on tietokirja, joka käsittelee Kiinan suurta nälänhätää viitisenkymmentä vuotta sitten.

Itse nälänhätä tunnetaan pääpiirteissään länsimaissa, mutta Mubein kirjoittaja oli virallisen New China News Agencyn arvostettu toimittaja aloittaessaan tietojen hankkimisen kirjaansa varten. Hän siis pääsi arkistoihin, kun hän ei pitänyt melua itsestään.

Kirjan merkitys on siinä, että se kuvailee nälänhädän laajuutta ja todellisuutta. Virallinen Kiina puhuu " joistakin huonojen säiden aiheuttamista vaikeista vuosista", kun nälkään ja nälänhädän peittelyyn kuoli lähes yhtä paljon ihmisiä kuin toisessa maailmansodassa.

Kirjassa kuvataan miten ihmiset söivät pettua, rikkaruohoja, kuolleita ihmisiä. Jos he lähtivät etsimään ruokaa muualta, heidät tuomittiin rikollisina pakolaisina ja sen totuuden kieltäjinä, että mitään nälänhätää ei ollut.

Yang kirjoittaa, että koirien syömisestä ei ollut ongelmaa, koska ne oli jo syöty kauan sitten. Ihmiset oppivat, että rottaa ei kannattanut heti tappaa ja syödä vaan kiinnittää sen jalkaan naru ja seurata sitä kololleen, sillä rotalla saattoi olla siellä vilja- ja siemenkätkö.

Yangin kuvaukset nälkäisten ihmisten saamista rangaistuksista ylittävät kekseliäisyydessään minkä tahansa normaalin televisioillan väkivallan.

Molemmat New York Review of Booksin kirjat kiellettiin Kiinassa alunperin, mutta ovat levinneet sinne sähköisesti. Perry Link osoittaa kirjassaan miten syvästi Kiina pelkää tavallisten kansalaistensa silmien avautumista ja rohkeuden lisääntymistä.

Meillä osataan kyllä pilkata ja halveksia varovaista politiikkaa silloin kun se on tapahtunut kymmeniä vuosia sitten. Miten nöyristelevältä ja matelevalta meidän ja muiden politiikka näyttäytyy sinä päivänä, kun tavaliset kiinalaiset ja venäläiset saavan oman äänen.

Lähteet: Jertta Blomstedt, Ykkösaamun kolumnisti 19.1.2011