1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Ulkomaat

Ranska, Afrikan diktaattorien kauhu

Ranska on yht'äkkiä noussut kansainvälisen voimankäytön ykkösnyrkiksi. Ensin Muammar Gaddafi, Libya ja pommitukset hävittäjäkoneilla. Sitten Laurent Gbagbo, Norsunluurannikko ja iskut taisteluhelikoptereilla.

Mirage 2000 -hävittäjiä Solenzaran sotilastukikohdassa Ranskassa odottamassa lähtöä tehtävään Libyassa. Kuva: ANTHONY JEULAND

Jos arabimaiden kansannousujen alussa Ranska oli lähinnä seinäkukkasena, maaliskuun lopusta alkaen Ranska se on ryhtynyt Afrikan diktaattoreiden syrjäyttämisen ammattilaiseksi.

Tai ainakin se yrittää olla.

Miksi? Ymmärtämisen avainsanat ovat presidentti Nicolas Sarkozy ja YK.

Nicolas Sarkozy veti suorastaan lie'assa muita länsimaita runnoessaan läpi YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman, joka oikeutti voiman käytön ja ilmaiskut Muammar Gaddafin panssariajoneuvoja ja ilmatorjuntaa vastaan.

Päätöslauselma pullahti Sarkozyn työntämänä nopeasti kuin aamupatonki leipomon uunista. Pian ensimmäiset ranskalaispommit repivät Gaddafin tankkeja tuusan nuuskaksi.

Norsunluuranikolla puolestaan Sarkozyn ennakoitiin aluksi olevan pidättyväisempi. Mutta kun valtaan takertuneen Laurent Gbagbon nurkkaan ajetut erikoisjoukot tehostivat - YK:n pääsihteerin Ban Ki-moon'in sanoin - ”siviiliväestöön kohdistuvia hyökkäyksiään”, Ranska vastasi hätähuutoon. Ranskan taisteluhelikopterit muuttivat presidentinpalatsin tulimereksi ja ahdistivat Gbagbon bunkkeriinsa.

Ilmaiskut ennennäkemättömiä

Väliintuloillaan Ranska on tehnyt luultavasti niin Ranskan kuin maailmankin historiaa. Ranskan historiaa: maa ei ole koskaan aiemmin ryhtynyt kahteen ilmaiskuoperaatioon kahta eri diktaattoria vastaan tällaisella tappotahdilla. Libyan ja Norsunluurannikon pommitusten alkamisen välillä ehti kulua alle kolme viikkoa.

Maailmanhistoriaa: koskaan aikaisemmin ei ole isketty YK:n luvalla suvereenin valtion sisälle ainoana muodollisena tavoitteena kyseisen maan siviiliväestön suojelu sen oman tyrannijohtajan väkivallalta.

- YK:n turvallisuusneuvoston päätös valtuuttaa ilmaiskut Gaddafin hallintoa vastaan oli historiallinen. Se on osoitus siitä, että kukaan ei ole kansainvälisen lain ulottumattomissa, sanoi ulkoministeri Alexander Stubb Libyan pommitusten alettua Ranskan johdolla.

Samoja perusteluja käytettiin heti perään myös Norsunluurannikon väliintulossa.

Sarkozy ei ole aikakautemme Napoleon

Ranska voikin jo nyt ylpeillä kansainvälisoikeudellisella moraalisella mallikelpoisuudellaan.

Eräs innokas nettikommentoija veti mutkat suoriksi ja vertasi Ranskan uutta roolia maailmassa 1700-luvun valistuksen aikakauteen ja sitä seuranneeseen suureen vallankumoukseen. Helposti oikeudenmukaisuuden ja universaalien ihmisoikeuksien arvoilla kansallista identiteettiään kuorruttavat ranskalaiset saivat vihdoin kuoren alle jotain todellista.

Presidentti Nicolas Sarkozy tuskin on kuitenkaan aikakautemme Napoleon Bonaparte, joka yritti levittää vallankumouksen arvoja valloitussotien avulla.

Sarkozyn pommitusinnon taustalla on ensinnäkin Ranskan häpeällisen hidas reagointi arabimaiden ensimmäisiin kansannousuihin. Tunisian syrjäytetyn diktaattorin Ben Alin poliisivoimat olivat surmanneet jo useita mielenosoittajia, kun Ranskan ulkoministeri vielä ehdotti joukkojenhallintatietotaidon viemistä Tunisian mellakkapoliisille. Myös Egyptin Hosni Mubarak syrjäytettiin Ranska toljottaessa vierestä tumput suorina.

Libyassa kaiken piti sitten olla toisin, Sarkozyn uskotaan päättäneen. Ja niin olikin, Ranska nousi hänniltä kärkeen.

Muut syyt Sarkozyn innolle ovat samat kuin monilla muillakin länsimailla. Demokratian, avoimen markkinatalouden ja monipuoluejärjestelmän levittäminen on aina tavoiteltava asia. Myös sisäpoliittisesti Sarkozy on napsinut irtopisteitä, eikä ranskalaiselle aseteollisuudelle ole pahaksi näkyvyys etulinjassa ja todellisessa tilanteessa.

Puolueellisen puolueettoman dilemma

Jos ranskalaiset hävittäjät käyvät Libyaan vain pommituskeikoilla, Norsunluurannikolla ranskalaiset joukot ovat olleet jo vuodesta 2002 lähtien. Samana vuonna alkoi verinen sisällissota.

Aluksi ranskalaiset lähetettiin suojaamaan omia kansalaisiaan. Puolueettomana osapuolena.

Pian Yksisarviseksi nimetty operaatio liittyi osaksi YK:n laajempaa rauhanturvaoperaatiota. Puolueettomaksi osaksi. Ja lopulta, huhtikuun alussa, ranskalaiset siis lopulta moukaroivat valtaan epätoivoisesti takertuneen Laurent Gbagbon asemia Abidjanin presidentinpalatsin lähellä.

Puolueettoman YK:n valtuutuksella, siviilien suojelemiseksi.

Gbagbon leirissä peli on selvä: Ranska on puolensa valinnut ja on vihollisen puolella.

- Syytämme Ranskaa presidentti Gbagbon salamurhan yrittämisestä, Gbagbon edustaja Toussaint Alain sanoi katkerana.

Ranska yritti kuitenkin pysytellä kauan ainakin jossain määrin puolueettomana, tai ainakin taka-alalla. Ei ujoudesta tai ylevien periaatteiden vuoksi, vaan omien etujensa suojelemiseksi.

Ranskalla on Norsunluurannikolla paljon pelissä. Maassa toimii yli 600 ranskalaista yritystä ja siellä asuu normaalisti noin 12.000 ranskalaista. Leijonanosa maailman suurimman kaakaontuottajamaan investoinneista tulee Ranskasta.

Gbagboa vastaan Ranskalla on muutakin hampaankolossa. Vuonna 2004 Gbagbon pommituksissa kuoli useita ranskalaisia rauhanturvaajia.

”Ranskafrikan” aika tullut tiensä päähän?

Arabikansannousujen ja Norsunluurannikon kriisin seurauksena Ranskan vuosikymmeniä kestänyt Afrikka -politiikka näyttää tulleen lopultakin tiensä päähän. Siirtomaiden itsenäistyttyä Ranska hyötyi valtavasti valtaan nousseiden yksinvaltiaiden kautta solmituista poliittisista ja taloudellisista yhteistyöverkostoista.

Tällä politiikalla oli oma nimensäkin, ”Francafrique”. Diktaattoreiden tukemista perusteltiin sillä, että muuten ääri-islamistit ottavat vallan, tai sillä, etteivät entiset siirtomaat ole vielä kypsiä demokratiaan.

Jos tuoreet arabivallankumoukset tulevat osoittamaan, että oikea demokratia on arabimaissakin mahdollista, Ranskan entiseltä politiikalta putoaa pohja.

Moraalisen selkärangan jämäkkyys pian koetuksella

Ranskan hävittäjäpommittajat ja taisteluhelikopterit ovat nyt siis näyttäneet demokraattisten moraalisten arvojen mukaista esimerkkiä kansainvälisellä näyttämöllä. Seuraava askel on kuitenkin vaikeampi.

Kuinka toimia, jos uudet johtajat eivät osoittaudukaan nuhteettomiksi?

Lankeemus saattaa lymytä jo nurkan takana. Kuka tietää, mitä vaikkapa Libyan kapinalliset todella edustavat?

Norsunluurannikon länsiosissa puolestaan on paljastunut lähes tuhannen ihmisen joukkosurma. Kuolleet löytyivät vaalivoittaja Alassane Ouattaran sotajoukkojen etenemisen jäljiltä.

Mitäs jos uudet johtajat eivät täytäkään länsimaisen demokratian kriteerejä?

Silloin selviää, onko presidentti Sarkozy suoraselkäinen arvojen mies, vai kaivetaanko ”francafrique” -diplomatian oppikirjat pian naftaliinista? Suljetaan silmät ja unohdetaan menneet.