Yhden totuuden maa

Portugalin velkakriisin kärjistyminen nosti tunteet pintaan vaalitaistelussa. Velkajärjestelystä tuli yhtä paha sana kuin devalvaatiosta aikanaan, arvioi Jouko Marttila Ykkösaamun kolumnissaan.

Näkökulmat

Meloni, omena ja lippalakki - siinä Timo Soinin pelkistys euroalueen talousongelmista. Jutta Urpilainen on puolestaan hokenut päivästä toiseen sijoittajan vastuuta, Mari Kiviniemi on yrittänyt olla sanomatta mitään ja Jyrki Katainen on kieltänyt käyttämästä v-sanaa tai muuten paha perii.

Perustelut ovat jääneet puolitiehen, eikä äänestäjä tiedä ketä pitäisi uskoa. Tulevalta pääministeriltä odottaisi muutakin kuin pelottelua, populistisia puolitotuuksia tai älyllistä epärehellisyyttä.

Talous on vaikea laji, jossa tulevaisuuden ennustaminen perustuu vain todennäköisyyksiin.

Jos lähdetään hedelmistä liikkeelle, niin Soini on oikeassa, ettei sama lakki sovi kaikille hedelmille. Käytännössä se tarkoittaa, ettei euroalueen rahapolitiikka ei sovi kaikille. Siitä Euroopan keskuspankin tuorein korkopäätös on hyvä esimerkki.

Korkojen nostaminen hillitsee luotonkysyntää ja inflaatiopaineita, mutta sopii vain maille, joissa talouskasvu on jo vahvistunut kuten Saksassa ja Suomessa. Julkisen talouden kriisissä tarpoville hitaan kasvun maille kuten Kreikalle, Irlannille, Portugalille ja Italialle korkojen nousu tietää lisää vyön kiristystä.

Omenan lakki ei sovi melonille, mutta ratkaisuksi ei riitä, että annetaan kaikille oma lippis. Se tarkoittaisi paluuta kansalliseen rahapolitiikkaan ja euroalueen hajoamista. Kreikan tai Portugalin lähdön euro kestäisi, mutta omaan valuuttaan palaaminen maksaisi kaikille varmasti enemmän kuin euroalueen tiivistäminen. Yhteinen rahapolitiikka tarvitsee tuekseen kurinalaista finanssipolitiikkaa eli verojen ja julkisen talouden asteittaista yhdenmukaistamista. Muuten Eurooppa jää Aasian ja Amerikkojen jalkoihin.

Sijoittajan vastuu on mantra, jonka tulkinta on kärjistynyt kysymykseen Portugalin velkasaneerauksesta. Sijoittajan vastuu toteutuu varmasti, jos valtio ajautuu maksukyvyttömäksi ja jättää lainansa tai korkonsa maksamatta. Silloin velkojat neuvottelevat maksuohjelmasta, jolla ainakin osa saatavista saadaan turvattua. Jos maksukyvyttömyys tulee yllätyksenä, seurauksena voi olla paniikki. Jos se osataan ennakoida, paniikkiin ei ole aihetta.

Velkasaneeraus ei ole Euroopassa uusia asia. Viime vuosikymmeninä Venäjä, Romania, Turkki ja Puola ovat neuvotelleet velkansa uusiksi. Kreikka oli velkasaneerauksessa 1930-luvulla ja Portugali useamman kerran 1800-luvulla. Euroopan tuleva vakausväline on valmis velkasaneerauksiin vuodesta 2013 alkaen. Sitä ennen v-sanaa ei saisi mainita. Velkasaneeraukseen on silti syytä varautua. Niin olisi pitänyt devalvaatioonkin kaksikymmentä vuotta sitten. Vahingot olisivat jääneet paljon pienemmiksi.

Saksan liittokansleri Angela Merkel ajoi Ranskan tuella läpi siirtymäajan pankkien vastuun toteutumiseen. Taustalla vaikuttavat vaalit ja epävarmuus Saksan paikallispankkien todellisesta tilasta. Pankit lobbasivat itselleen rauhoitusajan, jotta ne ehtivät vaihtaa kriisimaiden roskalainat käteiseen ja siirtää riskit EKP:n kautta veronmaksajille.

Kreikka on Portugalia todennäköisempi velkajärjestelyn kohde. Markkinat hinnoittelevat sen jo konkurssikypsäksi ja maa on ollut itsenäisyytensä aikana useita kertoja tavalla tai toisella maksukyvytön.

EU:n olisi jo alun perin pitänyt varmistaa, että nopea ja hallittu velkajärjestely on ensimmäisten vaihtoehtojen joukossa. Kreikan hätälainoilla ei saatu niskalenkkiä markkinoista. Irlannin pelastuspaketistakin markkinat rimpuilivat irti. Portugalista haetaan nyt pitävää otetta, mutta kukaan ei voi taata, ettei tauti leviä. Ei edes Olli Rehn.

Velkajärjestelyn rinnastaminen finanssikriisiin, lamaan ja suurtyöttömyyteen on yhtä vastuutonta kuin puheet meloneista ja omenoista. Tai sitten Euroopan pankkijärjestelmä on todella heikossa kunnossa. Kenties viime kesän stressitestit paljastivat jotain, mitä ei ole haluttu kertoa. Kreikan tai Portugalin kokoisen talouden ei pitäisi koko Eurooppaa horjuttaa.

Euroopan pankkijärjestelmä on finanssikriisistä huolimatta säilynyt harvinaisen koskemattomana, vaikka osa pankeista on siirtynyt valtion haltuun. Yhdysvalloissa on tehty vuodesta 2007 yhteensä viisitoista suurta pankkifuusiota, Euroopassa vai muutama. Yhdysvalloissa on vastaavasti suljettu tänä vuonna jo 30 kannattamatonta pankkia. Viime vuonna luku oli yli 150. Euroopassa ei vastaavaa apuharvennusta ole nähty, vaikka moni on sitä odottanut.

Sijoittajan vastuun lisääminen panisi vauhtia pankkialan yhdentymiseen. Luottotappiota parhaiten kestävät selviäisivät voittajina. Koko ala tervehtyisi sen sijaan, että tehottomia rakenteita tuetaan veronmaksajien rahoilla.

Jouko Marttila

Kirjoittaja on Yle Ykkösen kolumnisti, joka kirjoittaa myös Talouden tulkki -blogia (siirryt toiseen palveluun)