Hallitusohjelma

Eduskuntavaaleista on pian kaksi kuukautta, eikä maassa ole uutta hallitusta. Tärkeintä olisi luoda työpaikkoja ja saada ihmiset pysymään töissä. Ykkösaamun kolumnisti Jouko Marttila kertoo, miten.

Näkökulmat

Säätytalolla näperrettiin kaksi viikkoa pikkuasioiden parissa, eikä valmista tullut. Olisi kannattanut aloittaa isoista asioista. Uudella hallituksella on oikeastaan yksi haaste: pitää luoda työpaikkoja ja saada ihmiset pysymään töissä. Muut ongelmat ratkeavat sen myötä.

Vastaus ei löydy arvonlisäverosta tai sen muuttamisesta prosenttiyksiköllä suuntaan tai toiseen. Työvoima on saatava tehokkaampaan käyttöön.

Väestön ikääntyminen johtaa siihen, että meillä on jatkossa enemmän eläkeläisiä kuin työtätekeviä. Järjestelmä ei kestä, jos työuraa tehdään reilusti alle puolet elinajasta. Satavuotiaita on Suomessa nyt vajaat 400, mutta vuonna 2060 jo tuhansia. Eläkeaika pitenee huimaa vauhtia.

Uudet työpaikat ja pidemmät työurat täytyy ottaa hallitusohjelman ytimeen. Käytännössä se tarkoittaa koko työvoimahallinnon ja yritystukien täydellistä uudistamista.

Suomessa työ- ja elinkeinoministeriö käyttää työllistämistukiin tänä vuonna lähes puolitoista miljardia euroa. Lisäksi maassa jaetaan miltei kaksi miljardia euroa yritystukia, joiden vaikutuksia ei edes tunneta. Tukia jakavia tahoja on kolmisensataa ja tukimuotoja noin tuhat. Tukiviidakko on niin tiheä, että edes asiantuntijat eivät ota siitä selvää. Se tiedetään, että tukien määrä on kasvanut koko 2000-luvun ja isoimmat rahat valuvat aina samoille suuryrityksille kuten Nokialle.

Elinkeinoelämän tutkimuslaitos on selvittänyt, että tukea myöntävät tahot suosivat yleensä omia kanta-asiakkaitaan vuodesta toiseen. Kun kaavake on kerran opittu täyttämään, se toimii kuin junan vessa - yhden eduksi muita vastaan. Samojen yritysten jatkuva tukeminen sotii terveen kilpailun periaatteita vastaan. Tuet on tarkoitettu väliaikaisiksi, ei tehottomien yritysten hengityskoneeksi.

Työvoimahallinnosta ja yritystuista saadaan helposti parin miljardin euron säästö, jos Katainen ja kumppanit niin haluavat. Tällä summalla voidaan alentaa yritysveroja ja kannustaa yrityksiä työllistämään. Työttömiä palkkaavat yritykset voitaisiin esimerkiksi vapauttaa määräajaksi työnantajamaksuista.

Hallinnon raivaaminen merkitsee työvoimatoimistojen roolin muuttamista. Korvausten jakamisesta, sääntöjen vahtaamisesta ja ministeriön virkamiesten palvelemisesta pitää siirtyä työttömien palvelemiseen. Koko organisaatio kannattaisi yksityistää ja siirtää virkailijat tulosvastuuseen. Palkkaa maksettaisiin suorassa suhteessa työllistettyjen määrään.

Englannissa uudistus on jo käynnissä ja työvoimavirkailijoiden palkat muuttuvat tulosperusteisiksi. Vastaavasti työnhakijat menettävät etujaan, jos he kieltäytyvät vastaanottamasta tarjottua työtä. Työttömyyskorvausten vastikkeellisuus olisi aika ottaa hallitusohjelmaan myös Suomessa. Ei ole yksilön eikä yhteiskunnan etu maksaa siitä, että on tekemättä mitään. Britit ehkäisevät syrjäytymistä ohjaamalla pitkäaikaistyöttömiä yhteiskunnallisiin hyväntekeväisyyshankkeisiin, jos muuta työtä ei ole tarjolla.

Työvoiman tehokasta käyttöä pitää edistää työuria pidentämällä. Eläkeiän nostaminen vuodella tai kahdella ei ongelmaa ratkaise. Hallitusohjelmaan pitää kirjata kovat keinot, joilla opiskeluajat saadaan lyhenemään. Hitaudesta sakotetaan, nopeudesta palkitaan.

Vastaavasti työuran loppupää pitenee työhyvinvointia parantamalla. Avain on johtamisessa. Despootteja ja luonnevikaisia ei pidä päästää esimiestehtäviin. Tässä on suuri haaste sekä valtionhallinnon että yksityisten työnantajien henkilöstöhallinnolle.

Suomessa tuhlataan miljardeja liian varhaiseen eläköitymiseen. Ikävintä esimerkkiä näyttävät monet pörssiyhtiöiden ja etujärjestöjen johtajat, jotka ryhtyvät etsimään sopivaa riippumattoa heti 60 vuotta täytettyään.

Yhdysvalloissa jopa 80-vuotiaat johtajat tekevät töitä täydellä sydämellä. Otetaan muutama esimerkki: Yhdysvaltain keskuspankin entiset pääjohtajat Paul Volcker, 83 vuotta ja Alan Greenspan, 85 vuotta, juuri uuden kirjan julkaissut entinen ulkoministeri Henry Kissinger, 88 vuotta, maailman tunnetuin sijoitusguru Warren Buffett, 80 vuotta, kongressin edustajainhuoneen puhenainen Nancy Pelosi, 71 vuotta ja New Yorkin pormestari ja liikemies Michael Bloomberg, 69 vuotta. Löytyypä Amerikasta satavuotiaita yliopistoprofessorejakin.

Yhdysvalloissa ikää ei kysytä eikä kyseenalaisteta. Ikäsyrjintä rinnastetaan sukupuoleen tai rotuun perustuvaan rasismiin. Ikärasismin kieltäminen olisi syytä pistää hallitusohjelmaan. Ehkä se kelpaisi myös positiivisen syrjinnän keskiöön nousseille perussuomalaisille.

Lähteet: Jouko Marttila, Ykkösaamun kolumnisti 7.6.2011