Sananen – Tervanevan kutsu

Tervanevan kutsu. Onko se sama kuin kuoleman kutsu? Vääjäämätön kutsu, joka alkaa kuiskauksina mutta voimistuu lopulta karjumiseksi ja tarraa raivelista kuin kasvoton portsari. Miten löyhkäävä, lohduton ja kaiken nielevä suo voi kutsua ihmistä niin houkuttelevasti. Täällä, kaiken keskellä, ja keskellä ei mitään, tärkeää on vain hapenottokyky. Että oppisi hengittämään.

Hapenottokyky

Ihmisen elämästä tekee merkityksellisen se, että meidät pullautetaan tänne rajalliseksi ajaksi. Meidän soluihin on kirjattu ”parasta ennen”- päiväys. Kohiseva veri saa meidät veuhtomaan. Voima on kanssamme. Kaikille tulee hiki, tosin eri syistä. Toiset haluavat mainetta ja menestystä, toiset malttavat olla ilman, keskittyvät pieniin, löytävät arvoa hiljaisuudesta. Jokainen jättää jälkensä.

Niilläkään ei ole helppoa joille on suotu menestyjän lähtökohdat, kuten hyvät geenit ja sitkeä luonne. Hekään eivät pääse pakoon heikkouttaan, ihmisyyteen kuuluvaa häpeää ja peiliä. Arki on meille merkityksellinen vain jos opimme elämään. Hienoinkin työ on vain työtä, näyttävinkin urheilu on vain urheilua, linnakin on vain asunto, urheiluautokin on vain tavara. Nuoruus ja kauneus kuuluvat kaikille, mutta ne katoavat pian uuden sukupolven käyttöön.

Elämällä on taipumus tulla eletyksi. Arki on joillekin sietämätöntä vaikka ulkopuolinen ei sitä ymmärräkään. Elämän paino saattaa haalistaa värit ympäriltämme. Joki oli ennen elävämpi, taivas sinisempi ja tuuli tanssi väsymättä pellolla paljastaen sen vihreän kaikki sävyt. Tervanevan kutsu käy painostavaksi silloin kun yksinäisyys tekee ilmasta raskasta ja kaiken tarkoitus hukkuu laskuhumalaiseen örinään. Jääkaappi on tyhjä, kirjat lukematta ja sielu haluaisi jo muuttaa tästä rivitalosta.

Tuska kuuluu myös elämään. Se jäytää huomaamatta kuin korkea verenpaine. Se laittaa juomaan viinaa ja kehottaa flirttailemaan kuoleman kanssa. Se syntyy pienuuden ja häpeän tunteista. Mikä kaikki meni pieleen ja minne kaikki se onni katosikaan. Itseään ei tunnista valokuvista, vaikka ulkopuolinen osaa niistäkin lukea minkälaisen rakkauden ympäröimänä vuodet vierivät. Hymyjä, käsiä, katseita, puhdasta lämpöä. Ihmisen onni on haurasta tekoa. Raha ei merkitse mitään, kunniakirjat, mitalit ja selkääntaputukset ovat polttoainetta turhuuksien rovioon. Onnea pitäisi vaalia kuin lepattavaa liekkiä. Kaikki voi nyrjähtää hyvin pienestä voimasta ja luisua suon silmään.

Maailma pienentyy koko ajan. Kaikki on viihdettä. Kaikesta on tullut liian vakavaa. Poliitikko saa tappouhkauksia sivulauseestaan. Yrittäjää solvataan rikolliseksi. Urheilijaa halutaan nöyryyttää vielä kerran oman pahan olon takia. Netti on täynnä niin sanotusti kuona-ainetta, joka pursuaa lopulta ulos ja näkyviin. Se tulee lehtiin, se tulee kahvipöytiin ja omien lasten vakaviin ajatuksiin. Päiväkodin karuselliin ja lepohuoneeseen.

Kun tuuli viiltää luihin ja kaikki maallinen saa liian suuren arvon, pitäisi muistaa ketä varten me olemme. Meitä ei tarvitse kovin paljon pörssiyhtiöt, saksalainen kauppa, Suomen maine eikä Hiihtoliitto. Tärkeitä ovat vain isän sanat, äidin katse - jota yksikään ei pääse pakoon, lapsen nauru ja rakkaan kosketus. Jos oppii perusasiat, oppii kaiken. Mutta se on joskus vaikeaa.

Jotkut ihmiset ovat samaan aikaa suuria ja herkkiä, kiveä kovempia ja niin auki lepattavia. Nämä, niin kuin tämä Myllylä, herättävät meissä piilossa olevia tunteita. Vain ihminen voi olla toiselle niin mielenkiintoinen. Jokainen voi pystyä mihin vaan, kun haluaa ja jokainen voi menettää kaiken ennen kuin ehtii huomata. Me teemme arvokasta sisältötyötä. Me rakennamme tarinoita.

Me olemme tarinoita. Me olemme erehtyväisiä. Jos saamme toisemme nauramaan tai itkemään, olemme onnistuneet. Me tulemme loppuun. Saamme viivan jälkeen lämpimän viltin. Sitä ei oteta pois.

Lähteet: Maallikkosaarnaaja Maasola