Tutkija: Hoitokokoukset tulivat takaisin

Vanhoillislestadiolaisuus elää suurinta kriisiään sitten 1970-luvun, sanoo liikettä tutkiva Aini Linjakumpu. Tutkija Linjakummun mielestä vanhoillislestadiolaisia uhkaa hajoaminen, jos he eivät kykene parantamaan liikkeen sisäistä keskustelua.

Kotimaa
Politiikan tutkija Aini Linjakumpu
YLE / Jyri Tynkkynen

Lapin yliopistossa politiikkaa tutkiva Aini Linjakumpu valmistelee tutkimusta vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksista. Sen on tarkoitus valmistua ensi vuonna.

Hoitokokoukset ovat Linjakummun mukaan julkisia ja pakotettuja, sielunhoidoksi nimitettyjä tilanteita. Hoitokokouksissa huolen kohteena ei ole niinkään yksityisen ihmisen sieluntila, vaan pikemminkin uskovien yhteisön tila.

Linjakummun mukaan hoitokokouksia käytettiin laajasti 1970-luvulla liikkeen yhtenäistämiseen, ja niistä jäi monelle huonot muistot.

- Julkisia ja ihmisen tahdon vastaisia hoitokokouksia on vaikea pitää sielunhoitona perinteisessä mielessä. Ne ovat pohjimmiltaan yhteisön korjaamiseen ja yhtenäisyyden ylläpitämiseen tarkoitettu toimintatapa, jossa liike käyttää valtaa omia jäseniään kohtaan.

- Perinteinen sielunhoito puolestaan tapahtuu vapaaehtoisesti kahden ihmisen välillä. Se on luottamuksellinen ja hyvä suhde.

Yhteisö ei saa olla erimielinen

Vanhoillislestadiolaisuus elää Linjakummun mukaan nyt suurinta kriisiään sitten 1970-luvun. Pedofiliakohu sekä keskustelut opillisista kysymyksistä, naisten asemasta ja perhesuunnittelusta ovat aiheuttaneet vakavia ristiriitoja.

- Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä on yhä enemmän ihmisiä, jotka eivät kannata varauksetta liikkeen johdon tulkintoja uskonnollisesta opista ja uskovien yhteisöstä. Yhä enemmän on myös niitä, jotka ovat julkisesti asettuneet vallitsevia näkemyksiä vastaan.

- Keskeisiä ristiriidan aiheita on yhteisön yksimielisyyden vaatimus sekä perhesuunnittelu ja naisen asema liikkeessä. Seksuaalinen hyväksikäyttö on varmaan suurimpia yksittäisiä keskustelunaiheita, joita on käsitelty myös joissain hoitokokouksissa, Linjakumpu sanoo.

Uusvanha keino käyttöön

Vanhoillislestadiolaisuuden opillinen selkäranka on uskovien yhteisön yksimielisyys. Liikkeen johto ei ole kuitenkaan pysynyt tilanteessa toimettomana. Se on yhä enenevässä määrin ottanut käyttöönsä mekanismin, jonka oletettiin jääneen 1970-luvulle eli hoitokokoukset.

Linjakumpu sanoo, että hoitokokoukset pysyivät pinnan alla aina 2000-luvun alkuun asti. Tuolloin internetin myötä keskustelu avautui ennennäkemättömällä tavalla. Hoitokokouksia on aika ajoin ollut myös näiden ajanjaksojen välissä.

- 1970-luvun hoitokokousaalto kosketti käytännössä koko yhteisöä, mutta nykyiset hoitokokoukset ovat kohdennettu valikoidulle ryhmälle. Valtavirtaa edustava rivilestadiolainen saa olla kutakuinkin rauhassa, vaikka ihan kaikkia liikkeen tapanormistoon kuuluvia näkemyksiä ei täsmällisesti noudatettaisikaan.

Nykyaika luo ongelmia

Hoitaminen kohdistuu etupäässä liikkeen nuorempaan, keski-ikäiseen ja koulutettuun osaan. He näyttäytyvät liikkeen johdon kannalta mielipidevaikuttajina, joiden julkista esiintymistä halutaan kaitsea tai jopa kokonaan tukahduttaa. Poikkeavat mielipiteet leimataan eriseuraisuudeksi, jolloin ne voidaan jättää omaan arvoonsa.

- Vanhoillislestadiolainen liike ei ole ulkopuolinen nykyajassa, vaan maailman muutokset koskevat myös sitä. Nykyajan monet uudet tilanteet ja asenteet vaikuttavat myös vanhoillislestadiolaisuuteen, ja liikkeen tulee reagoida niihin jotenkin. Näyttää siltä, että monet uudet ja jotkut vanhatkin kysymykset jakavat ihmisiä liikkeen sisällä hyvinkin vahvasti, Linjakumpu sanoo.

Linjakumpu arvioi, että vanhoillislestadiolaisuuden kipukohdat ja niihin liittyvät ristiriidat ovat niin merkittäviä, että ne eivät katoa hoitokokouksilla.

- Nykyisessä maailmassa ihmisten mieliä on yhä vaikeampi kaitsea, koska kommunikaatio ei pysy enää liikkeen johdon hallussa. Ellei vanhoillislestadiolaisuus onnistu sisäisessä keskustelussa paremmin kuin tähän mennessä, liikkeen uusi hajoaminen on lähempänä kuin vuosikymmeniin.

Lähteet: YLE Lappi