Kuolemasta ei puhuta

Kaikki tietävät, että kaikki kuolevat, silti emme osaa kohdata sitä, kirjoittaa Ykkösaamun kolumnisti Jertta Blomstedt.

Näkökulmat

Norjan yhden ihmisen terroristihyökkäys ja sen uhrit ovat tehneet kuoleman poikkeuksellisella tavalla näkyväksi ja ennen kaikkea tuntuvaksi.

Ja silti emme oikeastaan puhu kuolemasta. Kaikki muu tuntuu tärkeämmältä. Sureminen, murhaajan psyykkinen ja poliittinen muotokuva sekä keinot, joilla vastaava tragedia voidaan Suomessa estää, ne ovat niitä olennaisia aiheita.

Pitäisikö kuolemasta puhua? Voiko siitä puhua? Merkillinen kysymys, kun elämästä ei selviä hengissä. Kaikki tietävät, että kaikki kuolevat. Nuorin lapsenlapsenikin puhuu täysin sujuvasti ajasta "sitten kun sä jo oot kuollut".

Kun hän vähän vanhenee, hänkin oppii vaikenemaan. Hänkin oppii torjumaan viittaukseni siihen suuntaan, että en ehkä ole ikuinen, sanomalla ärtyneesti, että " mitä sä tosta jahkaat, sähän oot nuori".

Me kuolemme kaikki, mutta miten se tuntuu aina yllättävältä, aina epäoikeudenmukaiselta, aina joltain sellaiselta, jota " meille" ei pitänyt tapahtua. Ja "me" olemme kaikki.

Tolstoi kuvaa kirjassaan Ivan Iljitsin kuolema kanssaihmisen säikähdystä: kuolema, hyvänen aika, sehän voisi tapahtua hänelle itselleen minä hetkenä hyvänsä." Mutta samassa hänen avukseen tuli ties mistä tavallinen ajatus, että niin oli käynyt Ivan Iljitsille eikä hänelle itselleen, eikä sellaista pitäisi ja voisi tapahtua hänelle itselleen."

Nicole Krauss kysyy romaanissaan Great House vaimonsa kuolemasta kertovan vihaisen miehen äänellä: Miksi meille opetettiin koulussa historiaa, matematiikkaa, luonnontieteitä ja herra ties mitä muuta turhaa, heti unohtuvaa, mutta koskaan ei ollut kurssia kuolemasta? Ei harjoituksia, ei tehtäväkirjaa, ei loppukokeita siitä ainoasta aiheesta, jolla on merkitystä?"

Ehkä kuolemaa ei voi tenttiä, mutta on aivan ilmeistä, että kaikilta muilta paitsi uskovilta puuttuu aito ja laajasti tunnustettu kulttuuri, joka ohjaisi siihen, miten kuolemaan voi suhtautua muutenkin kuin vanhoista kliseistä rakennetun vaivaannuttavan kaavan mukaan. Biologi Stuart Kauffman on kirjoittanut kirjan Pyhän uudelleen keksiminen, sen lukemisesta voisi aloittaa.

Norjan joukkomurhan on täytynyt lisätä kuolemanpelkoa huolimatta siitä, että Norjan hallitus, kirkko, kuningashuone, sosiaalidemokraattinen puolue ja koko kansa ovat näyttäneet kaunista esimerkkiä.

Liian selvästi on tullut esiin, että kuka tahansa meistä voi kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja jos kuolema on murha, syyllinen voi olla yksi meistä. Oslon Tuomiokirkon pappi sanoi ääneen sen, minkä olisi pitänyt olla vähintään kaikkien puolueiden puheenjohtajien viesti. Joukkomurhaaja on länsimaisen hyvinvointivaltion kasvattama, yksi meistä.

Kuolema synnyttää ahdistusta. Kaikki jollakin tavalla läheisiksi koetut kuolemat ovat eri tavoin vaikeita. Pelätään omaa kuolemaa, läheisten kuolemaa, kuolevan kohtaamista, surevien kohtaamista.

Vanha psykiatri Irvin Yalom on julkaissut kolme vuotta sitten kirjan Staring at the Sun, overcoming the terror of death. Kirja siis käsittelee kuolemanpelon voittamista ja nimi tulee Rochefoucauldin mietelauseesta: "Aurinkoa ja kuolemaa ei voi tuijottaa paljain silmin."

Yalom on toista mieltä, kuolemaa on katsottava suoraan, paljain silmin. Ja kirjassaan hän yrittää antaa esimerkkejä siitä, miten sen voi tehdä.

Yalom ei ole uskonnollinen kirjoittaja ja hänen psykiatriansa on kaukana puhdasoppisista koulukunnista. Hänen filosofiansa on lähellä eksistentialismia. Yksi Yalomin perusteeseistä on, että kuoleman pelko on paljon yleisempää kuin uskotaan. Se saa vain muotoja, joita on vaikea tunnistaa, jos ei osaa etsiä.

Yalom on täyttänyt 80-vuotta. Kirja on henkilökohtainen, hän tietää kuoleman jo olevan lähellä. Hän sanoo pelkäävänsä kuolemaa ja jakaa kaikkien kanssa sen tumman varjon, josta koskaan emme pääse irti.

Mutta pelkoa ja kauhua voi yrittää helpottaa. Yalom kirjoittaa siitä, mitä kuolevat potilaat ovat hänelle opettaneet, hän kuvaa oman henkilöhistoriansa kuolemanpelon kautta ja antaa alan ammattilaisille ohjeita.

Yalomin kokemuksen mukaan kuolemaa pelkäävät kaiken ikäiset, kauhun määrä vaihtelee elämän mittaan. Toiset pelkäävät avoimesti tietäen mitä pelkäävät, toiset kehittävät oireita, joiden ei luulisi olevan missään tekemisissä kuoleman kanssa.

Viihtymättömyys työssä, puolisojen väliset huonot suhteet, pelko, joka estää ajamisen, laskettelun, uimisen, luulosairaus ja liiallinen alkoholin käyttö; kaikkien näiden oireiden takaa Yalom löysi käsittelemättömän kuoleman.

Ja mikä merkittävintä: potilaiden elämä muuttui. Kuten arvata saattaa Yalom ei ole lyhytterapian kannattaja.

Epikuroksen, ennen ajanlaskumme alkua eläneen kreikkalaisen filosofin ajatukset ovat Irvin Yalomille tärkeitä. Molemmat miehet ajattelevat, että useimmiten kuoleman pelko ei ole tietoista, vaan se kätkeytyy erilaisiin ilmiasuihin, joita voivat olla kiihkoisa uskonnollisuus, kaikennielevä varallisuuden kerääminen, poliittisen vallan tai kunnianosoitusten sokea tavoitteleminen. Kaikki nämä tarjoavat väärennetyn version kuolemattomuudesta.

Potilailleen Yalom esittelee Epikuroksen ajatuksia terapian alkuvaiheessa. Joitakin ne ovat auttaneet, joidenkin mielestä ne ovat liian teoreettisia.

Ehkä ne ovat liian käytännöllisiä. Vaatii hyvin paljon ihmiseltä elää sen mukaan, että niin kauan kuin hän on, kuolemaa ei ole. Kun kuolema on, häntä ei enää ole.

Epikuroksen mukaan kuoleman jälkeinen olemattomuus on samaa kuin syntymää edeltävä. Elämäkerrassaan Puhu, muisti Nabokov kuvaa saman ajatuksen suurin piirtein niin, että kehto keinuu rotkon yllä, terve järki kertoo meille, että olemassaolomme ei ole muuta kuin lyhyt valon välähdys kahden pimeän ikuisuuden välillä.

Vaikka pimeydet ovat identtiset kaksoset, ihmiset yleensä suhtautuvat syntymää edeltävään pimeyteen rauhallisemmin kuin siihen, jota kohti he ovat menossa.

Yalom uskoo merkittävien vanhojen filosofien ajatusten lisäksi eräänlaiseen hyvän kierteeseen. Jokainen ihminen voi ikään kuin heittää hyvän kiven veteen, ja sen synnyttämät aallot koskettavat nimettömästi ihmisiä, jotka eivät tiedä kiven heittäjästä mitään.

Mitä merkityksellisempi elämä, sitä vähemmän kuolemanpelkoa, hän ajattelee. Radiossa laulaa juuri joku seuraavaa kertosäettä: "En pelkää kuolemaa, mutta se harmittaa, kun täällä on niin pirun mukavaa."

Lähteet: Jertta Blomstedt / Ykkösaamun kolumnisti 3.8.2011

Uusimmat uutiset puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus