Korkean tason mediapeliä ja epätervettä veljeilyä

Risto Uimonen pohtii kolumnissaan median roolia ja ajoin raakaakin suhdetta vallanpitäjiin.

Yle Uutisten artikkeliarkisto

Valtioneuvos Harri Holkerin kuolema palautti mieleen, kuinka raakaa voi mediajulkisuus olla pahimmillaan. Holkeri ei nauttinut poliitikkovuosinaan laajaa yleistä arvostusta. Poliittisen valtataistelun lisäksi siihen vaikutti osaltaan, miten häntä käsiteltiin ajoittain tiedotusvälineissä. Suomalaiset mediaympyrät ovat silti raaimmillaankin kesyjä verrattuna siihen, mitä on paljastunut Lontoossa mediamoguli Rupert Murdochin omistuksiin kuuluvassa News International -yhtiössä ja sen lakkauttamassa News of the World -lehdessä.

Holkeri johti kokoomusta Urho Kekkosen presidenttikaudella. Tuohon aikaan osui poikkeuslaki, jolla Kekkosen valtakautta jatkettiin neljällä vuodella. Holkeri joutui paimentamaan kokoomuslaisia poikkeuslain taakse. Laki jakoi kokoomuslaisia, kuten myös suhde Kekkoseen ja Neuvostoliittoon. Holkeri on kuvannut tuota aikaa uransa raskaimmaksi, vaikka hän ei joutunut vielä tuolloin median hampaisiin.

Holkerin väheksyntä mediassa alkoi hänen puheenjohtajakautensa lopulla. Jotkut toimittajat intoutuivat silloin kirjoittamaan kokoomusjohtajan kulmikkuudesta ja hampaiden kiristelystä. Holkeri ei avautunut journalisteille eikä päästänyt heitä aidosti lähelleen, vaikka oli hyvää pataa heidän kanssaan. Tuolloin, 1970-luvun lopulla syntyi myytti Holkerin pinnallisuudesta, jota hänen urheiluharrastuksensa pönkittivät. Holkerin pankinjohtajakaudella leukailtiin, että hänen täytyi hiihtää myös työaikana. Muuten hän ei olisi saanut kerättyä vuotuisia hiihtokilometrejään.

Holkerista tuli pääministeri 1987 presidentti Mauno Koiviston manuaalisen valinnan vuoksi. Holkeri sai salkun, jonka piti mennä Paavo Väyryselle porvaripuolueiden johtajien ja Nokian Kari Kairamon salaisen kassakaappisopimuksen perusteella. Valitsemalla Holkerin Koiviston sivuutti kokoomuksen silloisen puheenjohtajan Ilkka Suomisen. Se ei mennyt ohi jättämättä jälkiä kokoomukseen – ei, vaikka puolue pääsi vihdoin hallitukseen.

Keskustalaiset, devalvaatiota haikailleet ”syppiläiset” vuorineuvokset ja Eteläranta kymmenen avasivat puolestaan rintaman Holkeria vastaan vakaan markan politiikan takia. Holkerin oli mahdotonta saavuttaa pääministerinä laajaa yleistä arvostusta näissä oloissa, kun jotkut journalistit ja tutkijat intoutuivat vielä mäiskimään julkisesti pääministeriä tavalla, joka oli uutta Suomessa.

Holkerin vähättelyssä kunnostautuivat erityisesti Uusi Suomi ja Iltalehti, joille kokoomuksen arvomaailma oli läheinen. Myytti huonosta mediaesiintyjästä paisui toistettuna epäinhimillisiin mittoihin. Holkeri ei ollut suuri mediapersoona, mutta myytillä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Holkeri suoriutui yleensä mediaesiintymisistään kohtuullisesti, vaikka pakeni välillä kameroita ahdistuneena.

Holkerin arvo tajuttiin vasta, kun hän kunnostautui kansainvälisissä sovittelutehtävissä Pohjois-Irlannissa ja Kosovossa. Yleistä näkökykyä paransi se, ettei Holkeri sotkeutunut enää sisäpolitiikan ympyröihin. Valtioneuvos uhrasi oman terveytensä rauhansovittelulle yrittämällä venyä epäinhimillisiin suorituksiin YK:n siviilihallinnon päällikkönä Kosovossa.

Holkerin ja presidentti Martti Ahtisaaren sisäpoliittiset urat muistuttavat toisiaan. Ahtisaarenkin arvo valkeni kunnolla suomalaisille vasta, kun hän oli pakottanut Jugoslavian presidentin Slobodan Milosevicin rauhaan kesällä 1999. Se tapahtui liian myöhään toista presidenttikautta ajatellen. Aika oli ajanut Ahtisaaren ohi SDP:ssä.

Median kuuluu valvoa vallankäyttäjiä, mutta Holkerin ja Ahtisaaren vähättely ylitti ajoittain kohtuurajat. Se oli hinta, jonka valtiolliset johtajat joutuivat maksamaan vapaudestaan huumaantuneen median vastareaktiona Kekkosen ajan sordiinoon.

Suomen median kriittisyys vallanpitäjiä kohtaan on kuitenkin periaatteessa tervettä verrattuna siihen, mitä Lontoosta on kuultu tänä kesänä News of the Worldin salakuunteluskandaalin tutkimuksissa. Lehden entinen päätoimittaja ja News Internationalin toimitusjohtaja Rebekah Brooks kertoi parlamentissa käyneensä ainakin pitkälle yli 20 kertaa Downing Street kymmenessä Tony Blairin ja Gordon Brownin aikana, ja käytäntö jatkui David Cameronin kaudella. Brooks sai huipulta yksityisiä tilanneselostuksia – kaiketi vastineeksi sille, että Murdochin mediaimperiumin miljoonalevikkiset tabloidit News of the World ja The Sun tukivat avoimesti työväenpuolueen johtajia – sekä viime vaaleissa konservatiivien Cameronia.

Pääministerit ja päätoimittajat veljeilivät tavalla, joka on nostanut hiuksia pystyyn koko Euroopassa. News of the World sai skuuppeja vaihtokaupoissa. Touhu oli niin salaista, ettei Blair mainitse Brooksia eikä News of the Worldia paksussa muistelmateoksessaan. Blairin lehdistöpäällikkö Alistair Campbell vaikenee niin ikään omassa kirjassaan Brooksista, mutta hän kertoo News of the Worldin rahatarjouksista ja yhteistyöstään lehden päätoimittajien kanssa.

News of the World salakuunteli ehkä jopa tuhansien ihmisten puheluja – johtavia poliitikkoja myöten. Lehti osti poliisilta tietoja. Kaksi Britannian korkeinta poliisijohtajaa joutui eroamaan paljastusten takia.

Kyseessä on modernin mediahistorian järisyttävin skandaali koko maailmassa, jos vedenpitävästi osoitetaan, että Murdochin lehdet sekä Britannian pääministerit ja korkea poliisijohto ovat todellakin sortuneet korruptiomaiseen kaupankäyntiin keskenään ja unohtaneet median roolin vallanpitäjien vahtikoirana.

Lähteet: Risto Uimonen, Ykkösaamun kolumnisti 10.8.2011