Oletteko normaali?

Ykkösaamun kolumnisti Jertta Blomstedt miettii pistävää kysymystä ja tekee testin.

Näkökulmat

Oletteko normaali? Ranskalainen populaarin filosofian lehti Philosophie kysyy kannessaan tämän kysymyksen. Oletteko normaali? Kysymys on pistävä monella tapaa.

Olenko normaali maassa, jonka suurin puolue on Perussuomalaiset; olenko normaali maailmassa, jossa Norjan joukkomurhaaja onnistui olemaan normaali aikuinen viime heinäkuuhun asti. Olenko normaali, kun en ole Facebookissa?

Olenko normaali, kun ahdistun lukiessani lehdestä, että tänä syksynä silmälasimuodissa melkein kaikki on sallittua, mutta tärkeintä on korostaa omaa persoonallisuuttaan. Miten kuulostaakin niin tutulta: kaikki on sallittua, mutta...

Philosophie-lehti omisti kysymykselle "Oletteko normaali?" lukuisia pitkiä artikkeleita ja antoi lukijalle mahdollisuuden testata oma normaaliutensa.

Lehden lähtökohta on se, että nelisenkymmentä vuotta sitten kysymys olisi ollut mahdoton. Lehti puhuu siis Ranskasta, jossa porvarilliset normit koskivat kaikkia, kapinalliset mukaan lukien. Nyt on toisin, ja kaikki marginaaliset ilmiöt ovat keskiössä.

Määritelmä "porvarillinen boheemi" on kaikessa ristiriitaisuudessaan arkipäivää. Nykyään emme oikeastaan tiedä mikä on tavanomaista ja mikä on outoa.

Normaalin ja epänormaalin rajan hämärtyminen on avannut ennennäkemättömän mahdollisuuden jokaiselle keksiä oma minuutensa. Mutta samalla se on tehnyt olemisesta vaikeata ja helposti särkyvää.

Kysymys normaaliudesta vainoaa ranskalaisen Philosophie-lehden mukaan kaikkia niitä, joiden elämä on liian modernia.

Vaikka kaikki eivät olekaan porvarillisia boheemeja, monet ovat onnistuneet elämässään yhdistämään kapinallisuuden, sovinnaisuuden ja ennen kaikkea kuluttamisen.

Saman hämmennyksen jakavat useat, tuttu on tunne olla aina joko "liikaa" jotain tai "ei tarpeeksi" jotain, tuttua on etsiä rajaa, joka aina tuntuu pakenevan etsijäänsä.

Philosophie-lehden mukaan normaaliuden pakka on sekaisin ja kysymys siitä on mitä suurimmassa määrin avoin. Tätä avointa kysymystä lehti yrittää käsitellä monin keinoin.

Yksi normaalin ja patologisen määrittely noudattaa filosofi Georges Canguilhemin ajattelua, jonka mukaan elämä ei nojaudu mihinkään normien rakenteeseen eikä tottele normeja vaan elämä itsessään on normatiivista toimintaa.

Mikä on sitten sairasta, patologista? Vähentynyt kyky luoda ja sopeutua. Sairas ei ole anormaali, koska häneltä puuttuu normi, vaan koska hän ei kykene luomaan normeja. Jos ajattelemme Norjan tappajaa, teoria vaikuttaa uskottavalta.

Selvääkin selvempää on, että enää ei ole yhtä mallia, jonka mukaan normaalius tai epänormaalius määritellään. Ja se tarkoittaa, että meille ei ole luvattu mitään pysyvää. "Minä" on aina mahdollisesti "toinen". Vaaditaan kykyä löytää oma tasapaino kaiken epätasapainon keskellä.

Freudin määritelmän terveydestä voi sanoa toisinkin: kyky rakastaa ja tehdä työtä merkitsee kykyä sitoutua muihin ihmisiin omalla persoonallisella tavallaan.

Se merkitsee vapautta edetä omalla tiellään vaikkakin ontuen. Mikä on sitten epänormaalia? Epänormaalia on, kun oma tie ei toimi.

Philosophie-lehti toteaa sen, minkä moni on varmaan itsekin huomannut: on paljon helpompi mukautua normiin, kuin kysellä itseltään kaiken aikaa elänkö oikeiden normien mukaan.

Ja koska vastausta tähän kysymykseen on vaikeaa sisimmästään saada, vastausta etsitään muiden katseesta. Ja siitä syntyy kiusaus sopeutua kulloisenkin hetken sovinnaisuuteen. Siksi tämä aika tuntuu tasapainoilevan ihanteen ja kauhun välillä.

Toisaalla on mielikuva kuuluisasta taiteilijasta, jonka valinnat suuri joukko on hyväksynyt ja toisaalla absoluuttinen kauhu jäädä kodittomaksi kadulle, sellaiseksi jota kukaan ei näe.

Lehdessä haastatellaan psykiatria, jonka mukaan nykyajan ainoa normi on olla myytävissä. Olla siis myyntikelpoinen. Parin viimeisen vuosikymmenen aikana hänen potilaansa ovat muuttuneet.

Ennen potilaat kärsivät siitä, että he eivät pystyneet toteuttamaan sitä mitä halusivat. Nyt ihmisten on vaikea tietää, mitä he haluavat. Masennus on seurausta siitä, että ei onnistu olemaan myytävissä. Nykyajan kärsimyksen tunnusmerkki on masennus.

Menneisyydessä se, että kuului sukuun, kieliryhmään, kulttuuriin tai uskontoon riitti antamaan varmuuden hyväksytyksi tulemisesta.

Monet potilaat eivät enää tiedä mistä he tulevat, eikä kyseessä ole pelkästään uusperheiden aiheuttama sekaannus vaan puuttuu myös kulttuuri tai historia. Potilaat eivät tiedä mihin suuntaan edetä. Itse tietäkään ei ole, joten siltäkään ei voi poiketa.

Tämä samainen psykiatri pitää tekstiviestien muka tehokasta lyhennyskieltä oireellisena koko kulttuurille. Tekstarit ovat kieltä ilman sanakirjaa, ilman yhteistä kielioppia, tämä unelma tehokkaasta kielestä sisältää uusia pettymyksiä.

Olisi kuitenkin täydellinen erehdys luulla, että yhteiskunta on nyt vapaa, merkillistä kyllä erilaisuuden ja monikulttuurisuuden hyväksyminen ovat katoamassa ja elämäntavat samankaltaistuvat. Joukosta erottautuminen on ollut viime aikoina tärkeätä mutta vain näennäisesti.

Ranskalaiset tohtorit toteavat, että ihmisten väliset erot ovat teeskenneltyjä, koska ne eivät ole syntyneet todellisista kokemuksista. Me kulutamme erilaisuutta nauttiaksemme keinotekoisista poikkeavuuksista sellaisen ryhmän sisällä, joka on äärimmäisen samankaltainen.

Olenko normaali? Philosophie-lehden testissä, vastauksista sai nollia, ykkösiä ja miinuspisteitä. Tulokseksi tuli yksi numero nelikenttään, joka muodostui normaalista ihmisestä, sopeutuneesta originellista, sovinnaisesta kapinallisesta ja marginaaliin jäävästä ulkopuolisesta.

Nelikenttiä kuvasi tavallisenoloinen mies, joka oli saanut hieman erilaisia kampauksia. Viimeisin kampaus oli kesy irokeesi.

Paikkani asettui tuon irokeesin kenttään. Tosin melko lähelle origoa. Tulkitsen vastauksen niin, että joko en ymmärtänyt kaikkia kysymyksiä tai että toivoa on, joka suuntaan.

Lähteet: Jertta Blomstedt, Ykkösaamun kolumnisti 31.8.2011